torstai 28. toukokuuta 2015

Kirjahyllyjen välissä

Kirjakaupan tunnelma, kirjaston tunnelma, antikvariaatin tunnelma. Tuoksu, hiljaisuus. Rapina, kun ihmiset lehteilevät kirjoja. Mikä viehättää?


Hitaus. Hiljaisuus. Uppoutuminen. Kirjojen tutkimiseen pitää olla aikaa. Parasta on, kun ei ole päämäärää, en ole hakemassa mitään tiettyä kirjaa. Tunnelma on etsivä, odottava. Ikäänkuin ympärilläni olisi ovia ja minulla mahdollisuus raottaa niitä, astua sisään muutamaan.

Miten sitten valita se ovi, mistä haluaa astua sisään?

Itse valitsen monilla tavoilla.

1. Tuttu kirjailija. Kun esimerkiksi uusi Westö ilmestyy, se on saatava heti. Samoin Riikka Pulkkinen. Myös kevyempi Enni Mustonen pistää minut laittamaan varauksen kirjastoon. Siinä omat tämän hetkiset lempikirjailijat. Suomalaisia kaikki, huomaan.

2. Suositukset. Minulla on ystäväpiirissäni paljon lukijanaisia, intohimoisia lukijoita. Aika ajoin joku meistä heittää Facebookiin kommentin: kirjajumi, vinkkejä kiitos! Näitä kommenttiketjua sitten seuraan aktiivisesti, ja olen saanut loistavia suosituksia. Joidenkin kanssa myös kierrätämme ostettuja kirjoja. Itse en kerää kirjastoa kotiin, säästän vain ne rakkaimmat, enkä niitäkään kaikkia. Kirjat ovat käyttötavaraa, ja parhaimmillaan, kun saavat ilahduttaa monia. Mitä niitä omassa hyllyssä pölyttämään. Ystävien suositukset ovat esitelleet minulle liudan uusia tuttavuuksia, ja toisaalta kiskaisseet minut historiallisista kirjoista myös tähän päivään, mikä on ollut piristävää! ;)

Finladiaehdokkaat katsastan aina läpi. En läheskään kaikkia ole lukenut, mutta ehdokaslistoille nousee yleensä hyvin erilaisia vaihtoehtoja. Viime vuoden Finlandiaehdokkaista suosikkini oli Tommi Kinnusen Neljäntienristeys.

Olen liittynyt myös Facebook-ryhmiin Kirjan vuoden lukuhaaste ja Kirjallisuuden ystävät, joista saa hyviä vinkkejä ja linkkejä kirjablogeihin.

3. Kirjan kansi ja takakansi. Hullua kyllä, varsinkin kirjastossa valitsen useimmiten kirjan kannen perusteella. Minua miellyttävät utuiset kuvat, värimaailma, ulkoasu kokonaisuudessaan. Hyvin harvoin, jos koskaan, tartun kiiltävään värikkääseen kirjaan! Kertooko kansi kirjasta? Uskon, että kertoo. Toivon, että kertoo. Parhaimmillaan kirja on kokonaisuus, jossa paketti on hiottu samaan muottiin ulkoasua myöten. Kannen tyyli kertoo jotain tarinasta, mutta etenkin kirjoitustyylistä. Jos kannessa on paljon katsottavaa, hitaasti aukeavia yksityiskohtia, on odotettavissa viipyilevää, kuvailevaa tekstiä. Toivottavasti myös tarina, jossa on paljon tasoja, tai joka aukeaa hitaasti, palaset loksahtelevat kohdalleen pikkuhiljaa.

4. Historiallinen romaani. Rakastan sukutarinoita, jotka sijoittuvat jonnekin vähintään sadan vuoden taakse. Uppoan tunnelmiin, aikakauteen, joka on tyystin erilainen kuin omani. Parhaissa historiallisissa romaaneissa kuvaillaan luontevasti paitsi aikakauden tyypillistä pukeutumista, liikkumista ja elämäntapaa, myös tapaa ajatella. Henkilöiden kautta aukeaa heidän arvonsa ja odotetut käytöstavat, naisen ja lasten asema, luokkaerot. Historialliset romaanit ovat täydellinen hyppy toisenlaiseen maailmaan, pakopaikka ja hengähdystauko arjesta.

5. Kirjan paksuus. Valitsen hyvin harvoin ohuita kirjoja. Niissä tuntuu, kuin tarinaa olisi vain riipaistu pinnalta, ne jävät usein kesken. Mikään ei ole niin turhauttavaa, kuin loistava kirja, joka on vain parisataasivuinen. Miksei tästä saa ammentaa enempää? Parhaita ovat kirjasarjat, pitkät sukutarinat. Näiden makuun pääsin aikanaan lukemalla Jalna-sarjaa. Myöhemmin luin kaikki Laila Hietamiehet putkeen. Ihania pitkiä kuvailevia romaaneja, ja tarina jatkui aina 3-6 kirjan verran. Tämän unelman täyttymys on esimerkiksi Diana Gabaldonin Matkantekijä sarja. Noin tuhatsivuisia kirjoja on kahdeksan. Sarjasta on muuten juuri alkanut tv-sarja ylellä.

Täydellinen esimerkki omasta tavastani valita kirja, on Kate Mortonin Paluu Rivertoniin:


Kysyin Facebookissa suosituksia kesälukemiseksi, ja ystäväni suositteli tätä. Kirjan kannessa on utuinen kuva, ei mitään selkeää, ei räikeitä värejä. Takakansi lupaa historiaa, sukutarinaa, kerroksellisuutta ja sivuja on yli 600! Tykkäsin Mortonin tavasta kirjoittaa ja luen parhaillaan toista hänen historiallista romaaniaan, Hylätty Puutarha.

Akuuttiin kirjavinkkipulaan ensiapuna voisi toimia sivusto Kirjavinkit. Tämä on itsellenikin aika uusi tuttavuus, mutta sieltä löytyy paljon vinkkauksia, uusia ja vanhoja, sekä kirja-arvosteluja eri kategorioissa.

Ulkona on aurinkoa ja lämpöä, täydellinen sää livahtaa riippumattoon kirjan kanssa?

maanantai 25. toukokuuta 2015

Kirjabingo

Lukeminen on minulle hermolepoa, inspiraatiota, pakoa arjesta, historiallista seikkailua, samaistumista, heittäytymistä uusiin maailmoihin.

Ajattelin nyt lomien häämöttäessä kirjoittaa useamman postauksen liittyen kirjoihin. Mekon taskussa olisi jutunalkua, esimerkiksi vinkkejä kesälukemiseksi, juttua muutamasta itselleni tärkeästä tietokirjasta ja tietoa ja kokemuksia e-kirjoista. Otan myös mieluusti vastaan ideoita aiheeseen liittyen!

 Aloitan jutulla kirjastosta.

Lukeminen on ollut aina minulle rakas harrastus. Ala-asteella koulun vieressä oli kirjasto, ja raahasin yleensä repussa koulukirjojen lisäksi Neiti Etsiviä, Tiinoja ja Annoja. Siihen maailman aikaan laina-aika merkittiin pahviseen korttiin leimalla, ja kortti sujautettiin takakannessa olevaan taskuun, muistatteko?

Suomessa on uskomattoman kattava ja hieno kirjastotoiminta. Surullisena olen lukenut uutisia kirjastojen lakkauttamisesta. Niitä vastaan on tehty adressi, toivottavasti suomalaisten huoli tavoittaa päättäjät.

Kirjastoissa voi nykyään tehdä paljon muutakin kuin lukea tai lainata kirjoja. Voit varata huoneen, jossa tietokone, ompelukone, jopa 3d-tulostin! Lainaaminen ei rajoitu kirjoihin ja lehtiin. Olen nähnyt kirjastossa lautapelejä, kävelysauvoja ja jopa työkaluja!

Kirjaston tuoksu ja hiljaisuus ovat oma maailmansa. Itseäni suoraan sanoen vähän häiritsee kirjaston nykyinen trendi toimia kohtauspaikkana, jopa aktiviteettikeskuksena. Vanhanaikainen, hyssyttelevä kirjasto on enemmän omaan makuuni. Mutta interaktiivisuus asiakkaiden kanssa on selkeästi lisääntynyt ja tykkään siitä, että kirjasto on levittäytynyt myös verkkoon. Ainakin pääkaupunkiseudulla kirjaston nettisivut päivittyvät aktiivisesti, ja sieltä saa hyviä lukuvinkkejä. Miten maakunnissa? Maailmalla?

Tänään bongasin Kannelmäen kirjaston facebooksivulta lukubingon. Ideana on kerätä ruudukkoon suoria lukemalla kirjoja, jotka sopivat ruutuihin. Yhtä kirjaa voi käyttää vain yhteen ruutuun, ja vain yhden ruudun voi täyttää päivässä. Ruutujen sanat liittyvät esimerkiksi kirjan sisältöön, kanteen tai vaikka lukemispaikkaan.

Muoks! Löysin toisenkin bingon, valitse tämä, jos haluat lisää haastetta!

Kuva ja bingohaaste: http://lemasquerouge.blogspot.fi
Lähdetkö mukaan bingoamaan? Jos innostut, kuulisin mielelläni kommentteja tässä postauksessa!

Itse ajattelin saada ensimmäisen rastin tähän ruutuun:


lauantai 16. toukokuuta 2015

Maailman suurin huvipuisto

"KOPPAKUORIAINEN!!!" Seitsemän poikaa parveilee löydön ympärillä. Ötökkäpurkit, haavit, tömisevät jalat, varovaiset sormet. Tutkimista riittää.

"MÄ SAIN HAUEN!" "MÄ SAIN LOHEN! Eiku... särjen, lahnan! Isi, mikä tää on?" Kala osoittautuu säynäväksi. Lounaaksi itseperattua ja nuotiolla paistettua kalaa.

"Me laitettiin sauna! Kun muuten ei vielä tarkene uida!" Tunnin päästä kuuluu kiljuntaa, loisketta, kiukaan sihinää.

Rauhallisempi ääni: "Äiti, mä meen heittelemään." 12-vuotias ottaa pelastusliivit ja veneen, hakee tottuneesti ankkurin.

Muutama tunti vierähti korvasieniä poimiessa. Keskimmäinen ei ensin oikein jaksanut innostua, kunnes keksi, että voi antaa äänimerkkejä aina kun löytää sienen. Sen jälkeen hänestä kuului lähinnä omituisia, herätyskelloa muistuttavia ääniä.

Mökkikausi on korkattu vappuna ja nyt helatorstaina olemme taas pitkän viikonlopun täällä keskellä metsää. Tämä on sielunmaisema. Täällä juuret ovat syvällä maassa ja henki kulkee.

Mökki on järven rannassa ja pojat ovat oppineet vauvasta asti, miten luonnon keskellä eletään. Rantaan ei mennä yksin, ja uimataitoistenkin on ilmoitettava, kun menevät uimaan tai vesille. Sähköä ei ole, vesi kannetaan järvestä. Aurinkopaneeli tuo valon ja sen avulla saa puhelimen ja tietokoneen ladattua. Jääkaappi ja liesi toimivat kaasulla. Eletään yksinkertaista ja hidasta elämää. Lapset ovat oppineet omatoimisiksi ja näppäriksi. Omat puukot ovat tärkeät, ja jokainen osaa tehdä tulen. Koska voi kokeilla. Laastareita kuluu tasaiseen tahtiin ja pinsetit ovat käytössä lähes päivittäin.

Päivät täyttyvät puuhastelusta tai rauhallisesta olosta. Miten milloinkin. Tavalliset asiat tapahtuvat verkkaiseen tahtiin. Jotta voi peseytyä, on lämmitettävä sauna. Ruoka tehdään usein ulkotulilla tai kesäkeittiössä, eli Kyökissä, jossa meitä palvelee Vanha Rouva, 1960-luvun puuhella. Hän on äksy, pölläyttää halutessaan savut naamalle. Häntä pitää yleensä hyvitellä tunnin pari ennen kuin hän ryhtyy lempeäksi ja sallii ruuan valmistua.

Viimeiset neljä tuntia meillä on taas viilettänyt seitsemän poikaa. Kolme omaa, neljä lainalasta, rakkaita ystäviä. Ikäjakauma on 6-12 vuotta. Yhtään riitaa ei ole ollut. Kertaakaan ei ole kuulunut "mulla ei oo mitään tekemistä...". Kukaan pojista ei muista, missä puhelin tai tietokone ovat. Akku taitaa olla lopussa.

Ystäväni on sanonut, että metsä on maailman suurin huvipuisto. Allekirjoitan tämän täysin. Niin aikuisille kuin lapsille. Ja etenkin yhdessä.



maanantai 4. toukokuuta 2015

Kirjoittamisen pakko

Se tunne, kun tekstiä tulvii ajatuksiin puolivalmiina lauseina. Näen tapahtumia tarinoina mielessäni. Kävelyllä huomaan usein sopottavani puoliääneen kaikkea näkemääni. Leikin sanoilla. Ajatukset järjestäytyvät. Tunteet saavat sanallisen muodon. Käyn mielessäni loputtomia keskusteluja. Hauskoja heittoja. Katkeria syytöksiä.

Ja yhtäkkiä tajuan, että näin on aina ollut. Olen vain tukahduttanut ajatuksen siitä, että tämä voisi olla jotain enemmän, kuin hassu ominaisuuteni.

Tukehduttanut kirjoittajan ammatin liian outona tapana elää. Ne jotka kirjoittavat, ovat minulle suuria neroja, ja syntymässään "merkin saaneita". Enhän minä nyt mitenkään voisi olla yksi Heistä. Olen ajautunut siihen tavalliseen, normaaliin, odotettuun tapaan elää ja olla olemassa. Tavallinen työ ja tavalliset työajat, lomat ja arki. Työelämä ja oma elämä. Kaksi erillistä. Entä jos näin ei olisikaan?

Kuvittelen unelmieni työpäivän.

Herään. Laittelen aamupalat, etsin kadonneet sukat, moiskautan lapset kouluun. Lähden töih... Ei. En LÄHDE mihinkään. Käytän koiran ulkona. Otan teekupin ja avaan tietokoneen. Vieressä on muistikirja auki. Palauttelen itseni edellisen päivän tunnelmiin ja jatkan siitä, mihin jäin eilen. Ehkä päivällä, ehkä iltamyöhällä. Uppoan tekstiin ja tarinaan. Tai tekstiin ja asiaan. Riippuen siitä, mikä työ tällä hetkellä on näpeissä. Työpäivälläni ei ole tiettyä kaavaa, eikä tiettyä aikaa. Se voi olla tänään muutaman tunnin mittainen, tai jatkua vielä lasten mentyä nukkumaan.


Teen työtä omassa tahdissani.

Välillä on ympäripyöreää aikaa, joka soljuu ohi ilman, että mitään konkreettista tulee näkyviin. Tämä on tärkeä vaihe. Tyynen pinnan alla poreilee vimmatusti.

Kun tarina on valmis kurkistamaan ulos, se ryöppyää ja hakee muotoaan, uomaansa. Sormet ja niska ovat kipeät kirjoittamisesta, mutta tarina pitää otteessaan ja tulvii tekstiksi. Nämä päivät ovat pitkiä, yöt vain aavistuksia levosta.

Välillä kalenteri kiristää takaraivossa. Pää on tyhjä. Mitä minä kuvittelin? En osaa! Tästä ei tule valmista!

Välillä kaikki tuntuu lapsellisen helpolta.

Tyyni ja myräkkä vuorottelevat, epäusko ja huoleton itsevarmuus vaihtavat lennossa kapteenin ja kansipojan roolia.

Minulla on yksi elämä ja siinä monta tapaa olla olemassa.

Olen äiti ja vaimo. Olen ystävä. Olen kirjoittaja.

Olen olemassa ja hengitän tätä yhtä elämää, jossa olemassaoloni muodot sekoittuvat pirtelöksi ja aamuteeksi. Coctailiksi. Pitkäksi piimäksi ja pirskahtelevaksi kuohuviiniksi.