maanantai 28. syyskuuta 2015

Maijan tarina

Mä oon Maija. Mä kelasin, et kerron teille mun päiväst. Mä heräsin tänään yhen frendin luota. Kävin röökil. Etsin jotain safkaa jääkaapist, mut siel ei ollu oikein mitään. Siit tuntee tosi frendin, et saa välil bunkkaa sen luona. Kyl mä tajuun, etten koko ajan voi olla tääl. Se yrittää opiskellakki ja meil menee aina vähän liikaa viihteelle.

Mä keräsin mun kamat reppuun ja lähin. Tänään piti käydä sossus. Mua vituttaa käydä siel. Niit papereit on niin vitusti, enkä mä koskaan tiedä, onks mul kaikki. Miksei ne vaan voi antaa niit maksusitoumuksii ja rahaa tilille? Se on jotenki niin noloo seistä siin sossun aulas ja venaa omaa fukii. Siel on kaikkii spurgui, enkä mä kuitenkaa oo mikää spurgu! En mä mitää lasolii vedä, hyi vittu!

No sporas oli yks toinen frendi. Sovittii sen kaa sit yks keikka illaks. Tarviin lätkän pamei, ku ei ne tajuu lekuris, et ku ahistaa. On se kuitenkin parempi vetää pamei ku tykittää subuu. En mä oo sellanen. Eikä must tuu. Ni se frendi lupas hoitaa mulle lätkän pamei, jos käyn kääntää sille luurin DNA:lta. Iisi keikka.

No sossus ne haluski puhuu mun ”elämäntilanteesta”. Hermostuin, ku kelasin, et nyt ne ei annakaan niit maksusitoumuksii. Ne sano, et voisin päästä johonki mediatyöpajaan. Kelasin, et mikä juttu. Ai et kootaan jotain telkkareit tai jotain niinku työpajas? Mut se sossu sano, et se on jotain niinku vaik musavideoiden tekoo tai sellast ja siit maksettais jotain tukee, parempaa ku toimeentulotuki. Se oli joku hieno sana, emmä muista nyt.

Se sossu sano, et mun ”tilanne” on nyt niinku risteykses. Se tietää jotain mun kaman käytöst ja tollee, mut ei kaikkee. Se sano, et mul ei oo kämppää, ei työtä, eikä oikeen mitään. Se pisti mut miettii. Eka suutuin ihan vitusti, et vittuuks se ämmä mulle kertoo, miten mun elämä menee. Ku emmä mikään spurgu tai pirinisti oo. Pari kertaa vaan vetäny nokkiin.

No anyway. Se sano viel, et jos meen siihen pajajuttuun, ni voisin päästä johonki kämppään. Tai siis saada kämpän, jossa on jotain tukijuttui. Emmä tiedä mitä. Mut ku se kysy, et missä mä nukun ens yönä, ni kelasin, et frendeille en voi enää mennä, oon jo ollu kaikil. Ja himaan en voi mennä, siel nyt on kaikki niin sellast… menee vaan huutamiseks ja flaidaukseks. Sit on kuulemma joku mesta mis voi nukkuu, mut sielläkään ei voi asuu koko ajan. Enkä mä niiden pirinistien ja spurgujen kaa haluu, ku en mä oo sellanen.

Nii et tällänen oli mun päivä. Nyt mä lähen hakee sen luurin ja sit sen pamilätkän ja sit mun pitää varmaan vähä kelaa näit juttui. Et jos menis siihen pajaan.

t. Maija

***

Tämä kirjoitus on siis yksi kirjoittajakurssin harjoitus. Tehtävänanto oli kirjoittaa juttu kuvitteelliseen lehteen. Suunnittelemassamme kuvitteellisessa lehdessä kirjoitukset olivat aina osattomien kirjoituksia (vankien, asunnottomien, syrjäytyneiden nuorten jne).

Tässä tarinassa minun ääneni oli asunnottoman, päihdeongelmaisen, parikymppisen Maijan ääni. Kirjoittamiseen oli aikaa vain 20 minuuttia, joten tekstiä ei ole muokattu mitenkään. Tämä on esimerkkinä raakatekstistä, jonka tarina vei minut aivan mukanaan. Kuljetti todellisuuteen, jota olen seurannut vierestä vuosia, mutta joka on kuitenkin aivan muuta, kuin oma todellisuuteni on koskaan ollut.

Tarina on täysin fiktiivinen, eikä Maija ole todellinen henkilö.

Ensimmäinen lähiopetusviikonloppu

Ensimmäinen lähiopetusviikonloppu oli aivan mahtava. Kurssin aihe on "Kirjoittajan yhteisöt". Sukelsimme kirjoittajan maailmaan erilaisten harjoitusten kautta ja pohdimme yksin ja yhdessä kirjoittamisen muotoja. Tutustuimme toisiimme, kirjoitimme yksin ja yhdessä. Suurin anti viikonlopusta palautteen antaminen ja vastaanottaminen. Miten annan rakentavaa palautetta, miten se eroaa kritiikistä ja miten vastaanotan ja hyödynnän palautetta.


Tätä kautta minulle selkeni edelleen ajatus sitä, kuinka kirjoittaminen on prosessi. Harvoin teksti tulee valmiiksi kerralla, yleensä se etenee raakatekstistä muokkauksen kautta valmiimmaksi ja tämä sykli voi toistua monta kertaa ennen kuin teksti on valmis. Toisaalta teksti itsessään ei ole koskaan valmis, kirjoittajan täytyy vain päättää, että nyt se on MINUN mielestäni valmis.

Vietin koko viikonlopun Hämeenlinnassa ja minulla oli myös aikaa sulatella kurssin antia ihan rauhassa. Vuokrasin pyörän ja tutustuin kaupunkiin helmat liehuen, päätä tuulettaen. Tiivis ryhmätyöskentely oli antoisaa ja rankkaa. Tuntui hyvältä olla lauantai-iltapäivä ihan yksin, antaa ajatusten järjestäytyä.


Kirjoitin ensimmäisen fiktiivisen tarinani. Olen arastellut fiktion kirjoittamista, lykännyt sitä, koska olen tuntenut, ettei rahkeet riitä. Kirjoitusharjoitukseen oli aikaa 20 minuuttia ja sinä aikana paperille pulpahti päivä "Maijan" elämästä. Oli huikeaa, miten oma mieli vaihtui Maijan ajatuksiksi ja pohdinnoiksi. Aivan kuin olisin ollut joku toinen. Hänen arvomaailmansa ahdisti minua jopa niin, että vaihdoin kesken kirjoittamisen tarinan suuntaa toiveikkaammaksi. Maijan tarinaa kirjoittaessani sain pienen aavistuksen kirjoittamisen voimasta. Olen aina tiennyt ja saanut kokea, mikä voima on lukemisella, kuinka terapeuttista se voi olla. Kirjoittamisen voima on samanlainen, vain tuhat kertaa voimakkaampi. Huh...



Lähiopetus oli vasta osa kurssia ja opiskelu jatkuu vielä itsenäisillä töillä ja verkossa. Oma paikka alkaa löytyä. Tunnetta on vaikea pukea sanoiksi. Huikeaa!

p.s. Tässä on Maijan tarina.

torstai 24. syyskuuta 2015

Kirjoittajan identiteettiä etsimässä

Muistan, kun opiskelin erityispedagogiikkaa ja sosiaalialaa. Luin tentteihin, pakersin itsenäisiä tehtäviä. Päällimmäisenä tunteena oli velvollisuus, tunnollisuus ja auttaminen, toisten hyvinvointi. Opettelemalla nämä asiat voin olla hyödyksi ja avuksi. Ala oli minulle helppoa. "Kiitos Jeesus että tiedän, miten kuuluu tehdä".

"Asiakas on oman elämänsä subjekti", tämä oli silloin uutta ajattelua. Minulle se oli itsestäänselvyys, joten näkökulma oli helppo omaksua ja linkittää jokaiseen oppiaineeseen. Suoritin auttamista ja velvollisuuksia. En voinut kuvitella itselleni mitään muuta ammattia kuin sellaisen, jossa olen konreettisesti hyödyksi jollekin, jonka asiat ovat huonommin kuin itselläni.

En vain tajunnut, etten itse ollut oman elämäni subjekti, toimija, päähenkilö.

Nyt alkaneet opinnot ovat aivan toista laatua. Kirjoittamista, kirjallisuutta. Asioita, jotka eivät ole ihan suoraan hyödyksi kenellekään, mutta inspiroivat minua. Olen äärettömän kiinnostunut. Opiskelen itselleni, en arvosanoja tai tutkintoa varten, vaikka nekin ovat tähtäimessä. Minun tähtäimessäni, minulle.

Minäminäminä, sanoo joku haamu menneisyydessä, oma varjoni. Välillä se heiluttelee verhoja ikkunassa. Rauhoittelen haamuparkaa kertomalla, miten paljon olen itse saanut kirjoista, lehdistä, teksteistä. Miksei niistä olisi apua ja iloa jollekin muullekin? Toisaalta komennan kummituksen nurkkaan ja katoamaan, lentämään ikkunasta. Kaiken ei aina tarvitse olla hyödyllistä!

Ystäväni kirjoitti blogissaan siitä, kuinka kirjoittamiseen kuuluu paljon kaikkea näkymätöntä. Kirjoittajaksi tullaan vain elämällä. Näitä teemoja käsittelee myös ensimmäinen kurssikirjani, "Sana kerrallaan. Johdatus luovaan kirjoittamiseen" (Miisa Jääskeläinen, 2005). Tuo kirja on johdatellut minua tämän viikon. Opettelen elämään ja olemaan silmät tietoisesti avoinna. Näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Erona "vanhaan minään" ja sossutädin identiteettiin on se, että nyt pysähdyn, opettelen nimenomaan kuvaamaan ja pohtimaan asioita ilman sitä jäytävää pakkoa ratkaista kaikki. Kuinka helpottavaa! Minun ei tarvitse ratkaista kaikkea, mutta voin hyödyntää sisäsyntyistä ominaisuuttani havainnoida ja analysoida.


Kirjoittamiseen on paljon erilaisia tapoja, eikä yhtäkään ainoaa oikeaa. Voin kirjoittaa tekstejä päässäni ja sitten pulauttaa ne näppäimistölle, tai tehdä tarkkoja suunnitelmia ja kaavioita joiden mukaan järjestelmällisesti kirjoittaa. Voin myös antaa tekstin viedä mukanaan, aloittaa vain näpyttelyn ja katsoa, mihin polku vie.

Kirjoittaminen, tekstin tuottaminen on pirun hidasta puuhaa. Usein tekstiä syntyy kuin itsestään, mutta sitä edeltää pitkä aika epämääräistä vellomista. Jostain syttyy kipinä, joku aihe jää kiertämään takaraivoon. Yhtäkkiä havaitsen kaikkea siihen liittyvää. Ehkä kirjoitan jotain pientä muistiin. Illalla ei meinaa tulla uni. Olen hajamielinen, omissa maailmoissani. Sitten teksti pulpahtaa esiin.

Jääskeläisen kirjassa pohditaan paljon kirjailijan tai kirjoittajan identiteettiä. Ilman sitä ei voi olla kirjoittaja. Mutta miten identiteetti syntyy? Mistä tiedän, onko  minulla kirjoittajan identiteetti? Tärkeintä Jääskeläisen mukaan on nähdä ja tiedostaa asioita. Suurin ero kirjoittajan ja ei-kirjoittajan välillä on se, että kirjoittaja tiedostaa asioita ja tekee tietoisia valintoja kirjoittaessaan. Valitsee tekstilajia, tiedostaa tekstiinsä vaikuttaneita asioita ja tunteita, tiedostaa hiljalleen olevansa kirjoittaja.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelu on minulle samaan aikaan suurta helpotusta ja isoja haasteita. Paradoksaalisesti helpotuksen ja haasteen tarjoa sama asia: luovuuden vapaus. Olen ollut melkoinen suorittaja, jolle on tärkeää tehdä asiat oikein. Toisaalta valintojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa, sillä koskaan en voi tietää, teenkö oikean valinnan!

Kirjoittamisessa ei ole olemassa oikeaa ja väärää, mikä on suorittajaminälle vapauttavaa. En voi pyrkiä tekemään asioita oikein, kun mitään oikeaa ei ole. Haasteena on luottamus omiin kykyihin ja omiin valintoihin. Koska on vapaus, on myös luotettava omaan näkemykseen ja omaan kirjoittajan identiteettiin. Minä tein tässä tekstissä nämä valinnat ja seison niiden takana.

Nyt jännittää. Edessä on ensimmäinen viikonloppu lähiopetusta. Kaikki alkaa. Vaikka toisaalta on jo alkanut, olen jo omalla matkallani kirjoittamassa, opettelemassa, elämässä. Yksi asia on selvä. Kirjoittajaksi voi tulla vain kirjoittamalla.

maanantai 14. syyskuuta 2015

Uusia, ihania asioita syksy pullollaan!

Pitkästä aikaa minulla on tunne, että elämässä on niin paljon hyvää, että hykerryttää! On jotenkin hyvässä suhteessa omia juttuja ja perheen juttuja ihan jokaisella.

Pippurinen Kiroileva Siili aloitti koulun. On iso juttu kulkea itsekseen koulumatkoja ja lähteä kaverin kanssa leikkimään vähän omaa pihaa pidemmälle. Koristreenit maistuu taas ja tiedossa on paljon matseja. Siili pääsi Hobitin mukaan kokkikurssille ja veljekset nauttivat uudesta yhteisestä harrastuksesta.

Hobitti jatkaa tuttua partioharrastusta, nyt Seikkailijana. Kokkikerhon ja partion lisäksi hän aloitti Junior Lifesaver vesipelastuskurssin, joka on tälle silakalle ihan mainio harrastus. Saa oppia uusia, hyödyllisiä asioita ja ennen kaikkea pulata vedessä. Eikä tarvitse kilpailla. Uinnista on tullut nyt jokaviikkoinen harrastus myös Kiroilevalle Siilille jommankumman vanhemman kanssa. Ihanaa yhdessäoloa.

Korishirmun treenit ja matsit täyttävät arkea ja meidän kaikkien viikonloppuja. Dusaajalla on uusi työ ja sen myötä paljon uusia haasteita. Nämä kaksi matkaavat yhdessä turnauksiin lähikaupunkeihin ja ulkomaillekin tulevan talven aikana.

Minulla on alkanut opiskelujen myötä aivan uudenlainen arki. Otin pehmeän laskuun opintoihin ilmoittautumalla yksittäiselle kirjoituskurssille, ikään kuin lämmittelynä. Se osoittautui hyväksi ideaksi, sillä edellisestä opiskelusta on taas vierähtänyt kuutisen vuotta ja kun ala on nyt aivan uusi siinä on opettelemista.

Tänään varmistui, että kirjoittamisen perusopinnot todella toteutuvat tämän lukuvuoden aikana. Opiskelupaikkana on Hämeen Kesäyliopisto ja Hämeenlinna, emoyliopistona Jyväskylän Avoin yliopisto. Aloitan myös kirjallisuuden perusopinnot sivuaineena, etäopiskeluna Jyväskylän Avoimessa. Kirjoittamisen perusopinnot ovat 30 opintopisteen laajuiset ja kirjallisuuden perusteet 25 opintopisteen laajuiset. Kirjallisuuden opintoja teen kirjaimellisesti pääaineopintojen sivussa, eli pikkuhiljaa muutaman vuoden aikana. Nyt voin alkaa suunnitella tarkemmin opintojani ja niiden aikatauluja.





Uskomatonta. Isosta, aluksi niin haparoivasta toiveesta kasvoi tavoite, joka haki vimmatusti toteutumistaan viime kevään aikana. Miten, mitä, missä? Osaanko, uskallanko? Ja nyt minulla on edessäni kurssiohjelma ja ensimmäinen vuosi kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijana!

Uskon vahvasti, että elämä on tasapainossa, kun löytää jonkun oman intohimon. On se sitten harrastus, työ, opiskelu tai vaikka luottamustoimi. Näitä voi olla montakin, ja ne voivat vaihdella.  Tuntuu hyvältä, että olemme löytäneet jokainen oman jutun. Olemme aika tiivis pesue, mutta tiiviys voi alkaa kalkkeutua, jos siinä ei ole tilaa hengittää. Puuhata omiaan.

Mikä on sinun intohimosi, oma juttusi?

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Naiset, jotka opettelivat seisomaan omilla korkokengillään. (Laura Honkasalon "Perillä kello kuusi")

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi vie lukijan 1960-luvulle, kertoo sen ajan elämäntavasta, naisen asemasta, roolimalleista ja odotuksista.

Laura Honkasalo - Perillä kello kuusi, e-kirja
Kuva: Elisa Kirja

Honkasalo herättää lukijan kiinnostuksen aloittamalla tarinan 1990-luvulta ja raottamalla verhoa kuusikymmenluvulle tarjoamalla näkymää muistoihin. Isän kuoleman jälkeen päähenkilöperheen aikuiset tyttäret alkavat riisua lapsuudenkotiaan taulu, sohva ja muisto kerrallaan. Asetelma toimii. Näen silmissäni lasiset tuhkakupit, Marimekon verhot, sohvakalustot ja pukupusseihin sullotut edustusvaatteet. Haluan tietää lisää. Keitä tässä talossa on asunut?

Kirjailija maalailee eteeni kuvan 60-luvun Helsingistä ja Espoosta. Sisustus, autot ja kahvilat ja toisaalta ihmiset ja heidän asenteensa ja ajatusmaailmansa tulevat tutuiksi.

”Käytävässä oli vihertävät loisteputkivalot, hän avasi huurrelasioven. Piirtäjät vilkaisivat häntä valopöytiensä äärestä ja hymyilivät. Ilma oli tupakansavusta sakea. Ehkä sellaisessa uudessa rakennuksessa on hankala tuulettaa, palmuvehkatkin näyttivät harmahtavilta.”

Paitsi ajankuva, kirja on perheen tarina. Päähenkilöiksi nousevat kaksi hyvin erilaista naista, Vuokko ja Aune. Vuokko on edustusrouva, jonka päivät täyttyvät kampaajakäynneistä, sisustamisesta, shoppailusta, lasten koulumenestyksen tarkkailemisesta ja hyväntekeväisyysillallisista. Olenko tarpeeksi laiha, kaunis ja nuori? Kelpaanko miehelleni, kelpaanko ystävilleni? Onko kulissi kunnossa, kiillotettu ja siloiteltu? 

”Hiekkakäytävällä Vuokko otti Ristoa käsikynkästä, kuka tahansa joka katsoi saisi ehdottomasti sen vaikutelman, että he olivat onnellisia, ei ollut miehen selkää, joka kohosi kylmänä kuin jäkälöitynyt rantapaasi, ’etkö sä voi käsittää, miten koville työ ottaa? Keväällä Risto oli asettunut välillä työhuoneeseen, koska kärsi unettomuudesta. Carita oli pudistellut päätään, avioparien ei pitäisi koskaan nukkua erillään.”

Aune, perheen isotäti, on katkeruuteen taipuvainen vanhapiika, jonka elämäntehtävä on elää Raamatun oppien mukaisesti, mahdollisimman vaatimattomasti ja omaa etuaan vältellen. Mustavalkoisten silmälasien läpi elämä on helpommin kontrolloitavissa. Elämässä on asioita, jotka ovat väärin ja asioita, jotka ovat oikein. Piste. 

”Hän katseli talojen ikkunoita, hänellähän oli kaikki hyvin, oma pieni osake ja hyvä työpaikka, Blomqvist oli aina ollut reilu palkanmaksaja. Ei saanut valittaa, ei saanut murehtia yksinäisyyttä, sillä ihminen ei ollut yksin, Jumala katsoi aina perään, näki kaiken, mitä hän teki. Kun eli oikein, sai lopulta palkinnon, iankaikkisen elämän.”

Kirjan keskeisiä teemoja ovat ajankuvan lisäksi toisten ihmisten odotukset ja oman elämän haltuun ottaminen. Vuokko ja Aune, hyvin erilaiset naiset erilaisilla elämänarvoilla varustettuna, ovat molemmat toisten ihmisten odotusten vankeja. Aunen arvot ovat Raamatussa ja vanhoissa uskonnollisissa perhearvoissa. Voin nähdä Aunen pään päällä johtotähden, jossa lukee: ”Mutta mitä muut siitä ajattelisivat?” ja ”Ei minun aikanani sopinut tehdä noin!” Aune paheksuu syvästi Vuokon tuhlailevaa elämäntapaa, koruja ja itsensä kaunistamista. Se on pinnallista ja turhaa itsensä korostamista.

Vuokko on kuitenkin yhtä lailla vankina muiden odotuksista rakentuvassa kuplassa. Edustusrouvan kuuluu näyttää hyvältä, hoikalta ja nuorelta. Lasten pitää olla hyvin kasvatettuja ja fiksuja, kaikki normista poikkeava on epäonnistuneen äidin merkki. Kodin tulee olla siisti ja rauhallinen, moderni ja toimiva. Vaikka apuna on ajan hengen mukaan siivooja ja kotiapulainen, edustusrouvalla on kädet täynnä organisointia ja pinnan silottelua. Kaiken pitää näyttää täydelliseltä Me Naisten haastattelussa. Kadonnut intohimo lakaistaan maton alle villakoirien seuraksi.

Molemmat naiset alkavat epäillä omia elämänarvojaan ja punnita sitä, kuinka pitkälle ovat valmiita elämään toisten ihmisten odotusten mukaisesti. Tupeeratut hiukset ja naisten oikeudet astuvat ulos talosta, aviomiehen ja kauan sitten kuolleen isän varjoista, käsi kädessä, korot kopisten. Me saamme näkyä, meillä on mielipiteitä, me olemme arvokkaita omina itsenämme. Naiset heräävät ajattelemaan omilla aivoillaan ja uskaltavat myös näyttää sen.

Tarinan keskiöön nousee perheen kuopuksen, Piitun, ja Aunen erikoinen ystävyys. Molemmat avaavat toisilleen toisenlaista tapaa ajatella ja etenkin Piitu herättää Aunen moderniin ajatukseen siitä, että hän voisi olla oman elämänsä ohjaaja, ei vain näyttelijä. Piitun rohkaisemana Aune lopulta repäisee oman kuorensa rikki ja lentelee seuramatkalle kokeilemaan siipiään aivan vieraassa kulttuurissa, vieraiden ihmisten keskellä, missä kenelläkään ei ole ennakko-oletuksia, eikä odotuksia.

Rinnalla kulkee Vuokon tarina. Vuokko alkaa nähdä kulissit ympärillään, kasvavat lapset ja etääntyneen avioliiton. Hän alkaa olla valmis poksauttamaan kuplan rikki ja ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Hieman kliseisesti tässä kuvaan tulee myös nuorempi rakastaja, joka pönkittää keski-ikäisen perheenäidin itsetuntoa niin, että tämä lopulta nousee seisomaan omilla korkokengillään.

Pidin erityisesti Honkasalon maalailevasta kirjoitustavasta ja tarkoituksellisen vaihtelevasta kirjoitustyylistä. Vaikka tarina itsessään oli kevyt ja melko ennalta-arvattava, Honkasalon kuvaileva teksti imaisi mukaansa.

Teksti on paikoin todella arkista, nauroin välillä ääneen Vuokon ajatuksille miehensä ulkonäöstä. 

”Kuvitteliko se itse olevansa joku elokuvatähti? Harmaantuvaa karvaa nenässä ja korvissa, pakarat alkoivat jo roikkua, sääret olivat valkeat kuin kiven alta löytynyt mato.”

Toisaalta kirjailijan tapa maalata ajankuva näkyväksi on todella kaunista. 

”Ilmassa oli kullanvaalea paino, tuoksut olivat täyteläisiä. Vuokko pujahti autoonsa, kieritti ikkunan auki ja tunsi, miten tuuli kävi hiuksiin. Oma auto, oma vapaus. Hän lasketteli liittymästä moottoritielle, meri kimmelsi, rannoilla uusia rakennuksia, korkeita torneja, etäällä vesitornien kantarellit. Hänen sopivasti päivettyneet kätensä ohjauspyörällä, liikaa ei voinut auringossa olla, jottei saisi kesakoita. Oli niin paljon sääntöjä, ne olivat kuin kuivat oksat, jotka viima riipi nurmikolle, ne kerääntyivät hänen päälleen, raapivat ihoa.”

Kirjailija taituroi myös lauserakenteilla. Varsinkin kirjan alussa Vuokosta kertovissa luvuissa lauseet ovat rönsyileviä ja hieman hajanaisia, kuten Vuokon ajatuksetkin. Aunen elämää kuvailevissa luvuissa lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, jopa koomisen töksähtäviä. Asia on paketoitu tiukasti ison alkukirjaimen ja pisteen väliin, omalle paikalleen, kuten Aunekin. Kirjoitustyyli tukee Aunesta hahmottuvaa kuvaa tiukasti kontrolloituna, omaan arvoonsa vähätellen suhtautuvana vanhenevana naisena.

Honkasalolla on taito pitää lukija kiinnostuneena. Henkilöt ovat eläviä, mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Tarinassa on juonenkäänteitä, hersyviä kuvauksia ja hyvää kuvailua. Tässä voisi olla aineksia jatkoonkin. Katse taaksepäin: Aunen lapsuus ja nuoruus omaperäisine vanhempineen. Ja eteenpäin: perheen tyttärien, Piitun ja Eetun tarinat. Noudattivatko he omaa kaavaansa, hippitytön ja sovinnaisen esikoisen tarinoita? Mitä Ristolle lopulta kävi Vuokon lähdettyä?

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta kovasti. Se tarjosi sen, mitä kirja mielestäni parhaimmillaan voi tarjota: hypyn toisenlaiseen aikaan ja maailmaan sekä silmälasit, joiden läpi katsoa jonkun toisen tarinaa. Suosittelen lämpimästi.

Laura Honkasalo (2015), Perillä kello kuusi. Otava, Helsinki. ISBN 9789511273752.


torstai 3. syyskuuta 2015

Mitäs kympin tytöt?

No mitäs.
Lapsena olin vähän liian iso lapsellisiin leikkeihin. Kauhistelin ja ihailin poikien rajuja leikkejä. Ja Ninniä, joka uskalsi mennä niihin mukaan. Mutta Ninni olikin vähän jotenkin... No ei sen kanssa vaan osannut olla. Kuin olisi ollut hiekkaa kelkan jalasten alla. Ei vaan luistanut. Mahassa tuntui ilkeä muljahdus, kun mietti, oliko niillä lupa kiivetä puuhun. Olin melko varma, etteivät olleet edes kysyneet. Mutta ei ne varmaan tahallaan olleet tuhmia. Minä ajattelin tahallani pahaa niistä, epäilin, ettei niillä ollut lupaa. Minähän tässä tein väärin.
Ala-asteella oli kivaa. En ymmärtänyt niitä, jotka valittivat läksyistä ja pitkistä tunneista. Tuntui niin ihanalta, kun osasi vastata! Oikein tai väärin. Piste. Yksi plus yksi on kaksi. Verbi ilmaisee tekemistä. Ihanat litaniat: "että, jotta, koska, kun..." Joskus jatkoin itsekseni "...kunnes vaikka rakastun". Taas kouraisi mahasta. Nyt pitää keskittyä asiaan. Kukaan ei sanonut, että pitää lisätä jotain omaa. Varsinkaan mitään tunteita herättävää.
Mitäs me kympin tytöt. Yläasteella oli vähän hankalaa. Kun mahassa murisi niin hirveästi. Tiesin kyllä, miten ala-asteella pitää olla ja mitä tehdä, mutta entäs nyt? Uskonnontunnilla ei enää riittänytkään, että osaa ladata Isä meidän, nyt naamalle läväytettiin sodat ja nälkäiset lapset. Pitäisi tehdä jotain. Suunnittelen puolitosissani lähteväni lähetystyöntekijäksi Keski-Afrikkaan. Se olisi oikein. Hyvät ihmiset tekevät niin. Pyyteettömät. Onneksi tuli rippikoulu ja arvot kerrottiin taas tarkasti. Tämä on oikein ja hyvä asia, tämä on väärin. Aina teet syntiä, mutta onneksi et joudu itse niistä vastaamaan. Asiat, arvot ja tunteet ovat järjestyksessa, omissa pikku lokeroissaan.
Ammattikoulu? Enhän minä tiedä, mitä haluan tehdä! Sitä paitsi koulussa on kivaa, joten jatkan lukioon. Täällä meitä tyttöjä on paljon enemmän kuin poikia. Jostain luin, että hyvin koulussa pärjäävät tytöt uhkaavat vallata opiskelupaikat heitä huonommin menestyviltä pojilta. Mahassa kouraisi taas. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Teinköhän minä väärin? Hymyilin kameralle kädessäni todistus, jossa oli eetä ja ämmää ja ysiä hipova keskiarvo. Join omissa lakkiaisissani yhden lasin kuohuvaa. Ettei kontrolli pettäisi.
Laitoin paperit lähihoitajakouluun. Lähihoitaja on melkein kuin lähetystyöntekijä, mutta auttaa täällä Suomessa. Sekin olisi kuulemma suotavaa. Että keskityttäisiin vaan oman maan asioihin.
Mitäs me kympin tytöt. Hoitoalalla, sosiaalialalla ja opettajina. Syödään aika paljon maitohappobakteereita. Rauhoittaa kuulemma vatsaa.
Kuva: http://startedtoday1