perjantai 13. lokakuuta 2017

Perjantai 13. päivä


Miten välttyä pettymyksiltä?

Hyvin yksinkertaista. Älä yritä mitään, mistä et ole sataprosenttisen varma, että onnistut. Muista aina suunnitella etukäteen Plan b. Ja c ja d.

Elä mukavuusalueella. Suorita keskinkertaista elämää. Jos kuitenkin kohtaat vastoinkäymisiä, muistuta itseäsi, että näin sen kuuluikin mennä. Sinun elämäsi oli tarkoitettu menemään näin. Se työpaikka ei ollut sinua varten tai sinut on tarkoitettu johonkin toiseen tehtävään tässä elämässä. Et sä varmaan kuitenkaan olis siitä tykännyt.



Istu pitsalla ja hymyile, kun isäsi on kuollut. Olet juuri tullut sairaalasta, pitänyt isääsi kädestä, kun hän on vetäissyt viimeisen kerran keuhkonsa täyteen ilmaan. Nyt hänellä ei ole enää mitään hätää. Kaikki meni kuitenkin ihan nätisti. Muista, että kunnon luterilainen uskoo jälleennäkemiseen taivaassa. Niin että mitäpä sitä niin kauheasti tässä voivottelemaan. Pörrötä teini-ikäisen veljesi tukkaa ja totea, että hyvin me selvitään.



Ison valinnan edessä älä missään tapauksessa anna sijaa pettymyksen tai haikeuden tunteille, vaan keskity pelkästään positiiviseen ajatteluun. Tallaa jalan alle suru, haikeus ja uusien asioiden esiin kaivama kauhu. Etsi aina heti positiiviset asiat. Nielaise huomaamattomasti.



Hyvät ystäväni ovat asuneet unelmakodissa, vanhassa kansakoulussa, ja rakentaneet pesänsä sen nurkkiin. Kasvattaneet lapsensa metsän rauhassa. Pikkuhiljaa huomanneet, että nyt, kun lapset ovat jo koululaisia, asuminen pienellä kylällä on monin tavoin haastavaa. On pitkät matkat kouluun, harrastuksiin ja töihin. Mielikin kaipaa nyt jotain muuta. He löysivät uuden kodin, joka täyttää uudet tarpeet. Vastaa monella tapaa uusia unelmia.



Minulle on ollut terapeuttista seurata muuttoa. Ystäväni nimittäin kertoo avoimesti tunteistaan. Hän uskaltaa tuntea surua ja haikeutta. Hän uskaltaa kiskoa laastaria irti pikkuhiljaa ja todeta, että sattuu. Irrotella itseään rakkaista lattialaudoista. Voi miten ihailen tuota taitoa elää vahvasti kutakin hetkeä. Surra avoimesti sitä, minkä menettää,  sanoittaa sitä. Nähdä ja kohdata kipeät tunteet. Kipu ei kuitenkaan estä lähtemästä. Hän katsoo luottavaisesti eteen päin, hyvää on tulossa. Hän itkee, kun itkettää, mutta nojaa eteenpäin.

Ensimmäisen kerran uskalsin olla avoimesti pettynyt, kun en päässyt yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Istuin kirje kädessäni ja itkin koko illan. Sanoin ääneen, että olen pettynyt. Harmittaa. Olin ollut ihan varma, että pääsen. Olen surullinen. On tosi paha mieli. Olin 38-vuotias ja myönsin ensimmäisen kerran, että harmittaa, kun en onnistunut.



38-vuotias. Olen iloinen, että lapseni näkivät pahan mieleni. Näkivät, että olin toivonut jotain kovasti ja nähnyt vaivaa sen eteen, mutta en tullut hyväksytyksi kouluun. Olen iloinen, että he näkivät, että on ok olla pettynyt ja surullinen. Muutaman viikon kuluttua he näkivät myös, kuinka vimmatusti etsin toista reittiä haluamaani päämäärään ja kuinka löysin sen.

Kuinka pettymyksestä voi sisuuntua, kunhan antaa ensin pettymyksen näyttää, miten tärkeästä asiasta oli kysymys.




Hyvää epäonnistumisen päivää! Epäonnistuminen yksinkertaisesti merkki siitä, että olet yrittänyt.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Lukutoukan lokakuu

Aurinko ei enää häikäise. Se ei kutsu pihalle puuhaamaan eikä rannalle rötköttämään. Pilviset päivät ja iltahämärät houkuttelevat soffan nurkkaan, lukulampun (ja viltin) alle kirjan kanssa.




Syksyllä uutuuksia tipahtelee tasaiseen tahtiin, joka kiihtyy, kun lähestytään isänpäivää ja joulua. Kipaisen kirjastossa viikottain ja lukemattomien kirjojen hylly elää ihan omaa elämäänsä. Se kasvaa, kun haalin sinne uutta ja vanhaa ja toisaalta oikein makoisan viikonlopun jälkeen pino on huvennut.

Lokakuu on lukijalle rakas. Kirjastoissa on ainakin pääkaupunkiseudulla paljon kirjailijavierailuja ja muuta kiinnostavaa ohjelmaa. Ja sitten on ne messut. Ja ne toiset messut.

Helsingin kirjamessut ovat jo usean vuoden ajan kuuluneet lokakuuhuni. Viime vuonna tajusin ensimmäistä kertaa ostaa kokoaikalipun ja haahuilin kirjamaailmassa kolme päivää. Mielenkiintoisia puheenvuoroja, keskusteluja, kirjaesittelyjä ja paneeleja. Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Mielenkiintoisinta oli yleinen ilmapiiri.Olen kolunnut jos jonkinmoisia messuja, mutta kirjamessuilla on joku ihmeellinen lumo. Olen kaltaisteni keskellä.

Tänä vuonna lähden ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuille. Katselin ohjelmaa etukäteen ja tarjonta on hengästyttävä! Tämän vuoden teema on "Monta ääntä" ja messujen takana puuhaavat Salla Simukka, Tommi Kinnunen ja Siri Kolu. Nämä nimet saivat minut lopullisesti päättämään messureissusta. Tommi Kinnunen on valloittanut minut paitsi kirjoillaan, myös haastatteluissa. Avoin, lempeä, avarakatseinen kirjailija. Siri Kolu on meidän lasten suosikkisuomalaiskirjailija, Rosvoloita on sekä luettu että kuunneltu jo useamman vuoden ajan. Siri on myös opettanut minulle ammoisina aikoina "Luovia menetelmiä sosiaalialalla". Sittemmin olemme päätyneet molemmat kirjojen äärelle.

Monta ääntä on ihastuttanut Twitterissä. #montaääntä ja #klassikkotwiitti on usuttanut ihmisiä tiivistämään klassikkokirjoja 140 merkkiin. Käypä katsomassa, kuinka monta tunnistat tai väännä oma "miniklassikko"!


kuvakaappaus Twitteristä


Ennen Turun messuja käväisen Hämeenlinnassa perjantai-iltana, matka kohti kandiseminaaria jatkuu.

Lukuisaa lokakuuta!

torstai 14. syyskuuta 2017

Tarinan kertomisen muoto muuttuu




Ylpeys ja ennakkoluulo

Kirjoittaminen on kautta aikojen muuttanut muotoaan, muttei koskaan niin nopeasti, kuin viimeisen 15 vuoden aikana. Digitaalisuus on tullut kaikille tutuksi esimerkiksi langattomina verkkoina, älypuhelimina ja Facebook-päivityksinä, mutta miten teknologian kehitys on muuttanut lukemista ja kirjoittamista?

Ihmisten sosiaaliset, tekniset ja kulttuuriset käytännöt ovat radikaalisti muuttuneet. Seurauksena on syntynyt aivan uudenlaisia toimintamalleja viestintäkulttuurissa, koulussa, työelämässä ja vapaa-ajalla. 

Tietokoneita ja älypuhelimia syytetään jatkuvasti siitä, että lapset ja nuoret lukevat koko ajan vähemmän ja lukutaidon pelätään heikkenevän. Entä jo kysymys olisikin siitä, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat muuttuneet.

Toimittaja ja kirjailija Ronja Salmi pohtii Yle Puheen Nosto-ohjelmassa tarinoiden muodon muuttumisesta:

Pitäis puhuu, et mitä se lukeminen sit oikeesti tarkottaa. Ja se ehkä just kumpuu vähän tälläsestä vanhasta ajatuksesta, siitä et ainoota oikeeta lukemista olis se, että lukee romaaneja, ja silloinkaan mikään Remes ei kelpaa, et pitäis viel niinku lukee jotain kovaa kamaa. Mitä niiden nuorten miesten sitten pitäisi lukea? Pitää muistaa, että kaunokirjallisuus ei ole ainoa tapa ottaa vastaan tarinoita, kokea tunteita, saada oivalluksia. Tässä ajassa, kun tarinan kertomisen välineitä on esimerkiksi puhelin pullollaan, niin on suhtauduttava myös avoimesti siihen, että kasvaa sukupolvi, joka haluaa kuluttaa tarinansa esimerkiksi Youtube-videoiden kautta (ja nekin on käsikirjoitettu!) Ja se ei välttämättä ole huonompaa, se on vain erilaista. Ajatusvirheet on samanlaisia kirjoittamisessa. (Ronja Salmi Yle Puheen Nostossa 11.9.2017) 

 
Harry Potter ja viisasten kivi 

Tänä päivänä luetaan oikeastaan koko ajan. Tekstiä tulvii ympärillämme ja huomaamattamme se linkittyy ajatuksissamme myös kuviin ja videoihin. Yhdistelemme monimuotoista tietotulvaa ja myös tuotamme sitä. Aloitamme keskustelua Twitterissä ja linkitämme siihen päivän kohu-uutisen. Seuraamme keskustelua pitkin päivää. Etsimme samasta aiheesta lisää tietoa, jaamme sitä ja muodostamme oman mielipiteemme. Englannin kielessä tätä kutsutaan termillä ”new literacies”, joka tarkoittaa uusissa mediaympäristöissä tarvittavia luku- ja kirjoitustaitoja

Suomenkielistä termiä ei vielä ole vakiintunut. Puhutaan monilukutaidosta, joka tarkoittaa taitoa vastaanottaa ja ymmärtää monimediaista, multimodaalista viestintää.  Aihetta tutkinut professori Outi Kallionpää (2014) käyttää termiä ”uusi kirjoittaminen”, joka tarkoittaa nimenomaan uusia kirjoitustaitoja eli taitoa luoda näitä multimodaalisia tekstiympäristöjä (Kallionpää 2014, 61).
Termi uusi kirjoittaminen on hieman harhaanjohtava, koska pikemminkin kysymys on siitä, että kirjoittamisen taidon määritelmä on laajentunut. Termi ”uusi kirjoittaminen” kiinnittää huomion siihen, mitä kaikkea uutta kirjoittamisen olemukseen nykyään liitetään. 

Kallionpää pohjaa tutkimuksensa Lev Vygotskin kehittämään sosiokulttuuriseen oppimiskäsitykseen. Sosiokulttuurisen oppimiskäsityksen mukaan oppiminen ja taitojen harjaantuminen tapahtuu aina sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ihminen sisäistää kulttuurinsa käyttämät toimintamallit, työvälineet ja merkit osaksi omaa toimintaansa. Taidot ja osaaminen nähdään siis syntyvän yhteisöllisesti yksilön ja yhteisön kommunikaatiossa. Sosiaalinen ulottuvuus onkin yksi keskeisimmistä uusista osa-alueista, joita uuteen kirjoittamiseen liittyy. (Kallionpää 2017, 14.) 

Laajentunut kirjoittamisen taidon käsite sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita ei aikaisemmin ole liitetty kirjoitustaitoon. Kallionpää (2014) luokittelee osa-alueet seuraavasti: välineellinen muutos, tekstin käsitteen ja rakenteen muutos (multimodaalisuus, hyperlinkit), kirjoituskäytäntöjen muutos, tekstilajien muutos (luovat, multimodaaliset genret), lukijakunnan ja julkaisuprosessin muutos, palauteprosessin muutos, kirjoitusympäristön muutos ja kirjoittajaroolin muutos.

Taulukko 1. Kallionpää 2014.

Missä kuljimme kerran

Muutos on hurja. Toisaalta se on itsestään selvää. Tehdään aikahyppy, parikymmentä vuotta taaksepäin:

Istun työpöytäni ääressä. Minulla on upouusi tietokone, jossa on mainio tekstinkäsittelyohjelma. Pystyn muokkaamaan tekstiäni loputtomasti. Mahtavaa! Voin lisäillä tekstin keskelle ihan uusia kappaleita! Monitori ja näppäimistö vievät työpöydästäni melkein koko tilan, mutta viereen mahtuu vielä ruutuvihko ja luentokansioni, jossa on muistiinpanot. Muita tehtäviä tehdessäni sivupöydällä on kasa kirjoja, mutta tällä kertaa lähteitä ei ole.

Aiheeni, Miten tietokone muuttaa kirjoittamista, on aivan uusi. Internetistä voisi kuulemma löytyä aiheesta jotain tietoa, ainakin jonkun amerikkalaisen yliopiston nettisivuilta, joten odottelen nettiyhteyden avautumista. Tuttu piipitys, vinkuna ja rätinä kuuluu jo modeemista, jonka johtoon meinaan kompastua lähtiessäni keittämään kahvia. Kun tulen takaisin höyryävän kuppini kanssa, yhteys on auennut ja kirjoitan osoitekenttään yliopiston pitkän osoitteen. 

Kahvi on jo kylmää, kun sivut avautuvat. Miten kirjoittaminen voi muuttua? Kai se tarkoittaa sitä, että tekstiä voi muokata loputtomiin. Tiedonhankinta kuulemma tulee mullistumaan internetin myötä. Enpä tiedä… Hidasta tämä ainakin on ja mistä ihmeestä tietäisin, mistä osoitteesta sitä tietoa löytyisi? Tietosanakirjoissa sentään on aakkosjärjestyksessä asiat. Ja tietokirjoistahan tieto löytyy nopeasti, kun vaan saa oikeat kirjat käsiinsä. Onneksi kirjastoissa on osaavaa henkilökuntaa! Tekstistäni tulee sivun mittainen. Kokeilen vielä huvikseni miltä tuntuu vaihtaa muutaman kappaleen paikkaa.

Nauroitko ääneen? Minä nauroin. Niin absurdilta tuo kuulostaa. Palataan tähän hetkeen, kerron teille, miten juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä.


Kirjoittaminen voi olla välineurheilua. (Kuva: Heidi Lokki)


Istun sohvalla. Minulla on pöydällä vieressäni vesilasin lisäksi läppäri, tablettitietokone, älypuhelin ja muistikirja. Läppärillä on auki word-tiedosto. Tabletilla luen lähdemateriaalia netistä, Elisa Kirjassa on auki muutama lähdekirja, lisäksi teen muistiinpanoja OneNote ohjelmaan. Siellä on omaa tekstiäni sekä kosketusnäyttökynällä että näppäimistöllä kirjoitettuna, valokuvia, linkkejä ja muutama Youtube-video aiheeseen liittyen. 

Selaan internettiä, kopioin osia teksteistä, myös niiden lähteet, ja tallennan ne parilla klikkauksella. Tabletilla on myös luentomuistiinpanot. Samat muistiinpanot, linkit, kuvat ja videot kulkevat tietysti mukanani joka paikassa, koska sovellus on myös kännykässäni ja tietysti läppärillä. Pöydällä on myös fyysinen kirja, tietokirjoittamisopas. Olen onnellinen multimodaalisten tekstien ja erilaisten välineiden sekakäyttäjä.

Niin. Kirjoittaminen ei ole ennallaan. Ja hyvä niin!


Linnunradan käsikirja liftareille

Uudessa kirjoittamisessa minua kiehtoo eniten uudenlaiset tavat tuottaa ja jakaa tekstejä ja se, että tietotekstissä luovuus on aivan uudella tavalla käytössä. Luovuutta voi käyttää suunnittelussa ja ideat alkavat pursuta. Turha paperinmaku hiipuu taka-alalle. Runoja julkaistaan Instagramissa ja Twitterissä laaditaan osallistavia tarinoita. Myös vanhaan kunnon proosaan voidaan ujuttaa aivan uusia ulottuvuuksia digitaalisuuden avulla. Lievimmillään se voi tarkoittaa esimerkiksi erilaisia ääniefektejä, jotka aktivoituvat (sähkö)kirjan sivua kääntäessä. Toisessa ääripäässä lukija voidaan ottaa aktiivisesti mukaan tekemään päätöksiä päähenkilön puolesta. Interaktiivisessa kirjassa tarina on parhaimmillaan monella lukemiskerralla aivan erilainen

Uuden kirjoittamisen äärellä haluan sanoa myös muutaman sanan uusista tavoista nauttia uuden kirjoittamisen sadosta. Missä muodoissa uusien kirjoittajien tuotoksia vastaanotetaan? Youtube-videot ovat parhaimmillaan loistavasti käsikirjoitettuja ja keräävätkin ympärilleen kymmeniä-, jopa satojatuhansia seuraajia. Edellä mainitut instarunot, interaktiiviset romaanit ja Twitter-tarinat tuovat kerronnan upeasti esiin. Ne ovat myös helposti kaikkien saatavilla. 

Digitaalisuus on valjastettu myös perinteisten romaanien käyttöön. Seuraavassa videossa 12-vuotias Otso kertoo rakkaasta harrastuksestaan, äänikirjojen kuuntelemisesta. Taustaksi haluan kertoa, että Otson oli erittäin vaikeaa oppia lukemaan. Äänikirjat kuljettivat hänet tarinoiden äärelle ja rakkaus kirjoihin syttyi. Sinnikkäästi hän opetteli. Lukeeko Otso kuitenkaan, kun äänikirjan kuunteleminen on niin helppoa? Katsotaan:



(video: Heidi Lokki)


Häräntappoase

Mitä uusi kirjoittaminen sitten vaatii kirjoittajalta? 

Tätä tekstiä, tai oikeastaan viestiä laatiessani lähdin suunnittelusta. Suunnitteluun käytin paljon enemmän aikaa kuin perinteisen tekstin laatimiseen yleensä käytän. Suunnittelin oikeastaan sisällöntuotantoa tai käsikirjoitusta. Mietin, mitä medioita käytän, mihin sivustoille laitan linkkejä ja millaisia kuvia ja videoita tähän sopisi. Mietin pitkään julkaisualustaa. 

Olen kuvannut kännykällä pari videota ja editoinut niitä hieman. Olen tallentanut videot pilvipalveluun saadakseni ne tietokoneelle käyttöön. Eniten aikaa meni juuri tekniikan kanssa näpertämiseen. Videoiden osalta tein yhteistyötä videolla esiintyvien koululaisten kanssa. Kuvien ja videoiden yhteyteen suunnittelin sopivia, tarpeeksi lyhyitä tekstejä, jotta visuaalinen puoli saisi rauhassa hoitaa oman osuutensa.

Tässä tuotoksessa on paljon perinteistä tietotekstiä, jota varten hain tietoa monista lähteistä. Kirjat olivat kuitenkin sivuosassa, lopulta se ainoa kirjantapainen, jota käytin, löytyi sähköisenä ja vapaasti ladattavissa internetistä. Kaikki muu tieto löytyi verkkojulkaisuista ja asiantuntijan nettisivuilta.

Myönnän. Kaltaiselleni keski-ikäiselle tekniikkavastaiselle naiselle tämä kaikki vaatii totuttelua ja on välillä pirun työlästä. Tämä kuitenkin herättää pohjattomasti uteliaisuutta! Uusi kirjoittaminen paitsi vaatii, myös ruokkii luovuutta ja motivaatiota.

Taikatalvi

Tämän päivän koululaisia sanotaan diginatiiveiksi. Heidän oletetaan usein osaavan jotenkin luonnostaan toimia digitaalisessa ympäristössä ja he sukkuloivatkin helpon näköisesti erilaisten medioiden lomassa. Luontainen osaaminen on kuitenkin myytti. Monilukutaito ja multimodaalisen sisällön tuottaminen vaativat opettelua. Tähän on herätty kouluissa valitettavan hitaasti. 

Olen kuunnellut puhetta koulujen digiloikasta siitä asti, kun esikoiseni meni kouluun vuonna 2010. Tänä syksynä, seitsemän vuotta myöhemmin, kaikki lapseni tekevät osan läksyistä kännyköillä tai tablettitietokoneilla. Niiden käyttöä harjoitellaan alkeista asti ja niille on ladattu erilaisia suomenkielisiä sovelluksia. Alla olevalla videolla kolmasluokkalainen Touko kertoo mitä he tähän mennessä ovat tableteilla tehneet. 


(Video: Heidi Lokki)


Taru sormusten herrasta

Olemme roikkuneet uuden äärellä pitkään. Viihdemaailma on ottanut haltuunsa tekniikan heti ensimetreiltä alkaen. Olisiko akateemisen maailman jo aika seurata mukana?

Julkaisualustoja on paljon, jos katsoo uutta kirjoittamista vapaa-ajan ja kaupallisuuden näkökulmasta. Missä ja millaisessa muodossa voin palauttaa tämän aivan uudessa muodossa olevan kurssitehtävän? Päätin julkaista tämän blogissani, vaikka tämä ei perinteinen blogipostaus olekaan. Blogialustalla kuvat ja videot saa näppärästi näkymään, mutta ei täytä akateemisia vaatimuksia. Eipä silti, että niitä olisi olemassakaan.

Myös termejä on vielä kovin vähän. Olen jo melkein valmis tämän tehtävän tekemisessä, mutta en vieläkään ole keksinyt, miksi tätä pitäisi kutsua. Olen käyttänyt sanoja viesti, julkaisu ja tuotos, mutta mikään niistä ei ole oikea. Kallionpää (2014) käyttää termiä multimodaalinen tekstiympäristö, mutta en koe luoneeni multimodaalista tekstiympäristöä aiheesta uusi kirjoittaminen ja uudet tavat kertoa tarinoita. 

On uskomattoman hienoa olla tässä uuden äärellä. Aika harvoin sitä on oikeassa paikassa oikeaan aikaan, mutta nyt: minä opiskelen kirjoittamista, kun kirjoittaminen on suurimmassa murroksessa sitten tekstinkäsittelyohjelman keksimisen.

Tarinat. Tarinat ovat ikiaikaisia. Niitä on kerrottu nuotiolla ja savupirteissä, linnoissa ja sotaretkillä. Tarinat ovat kulkeneet suusta suuhun ja kylästä toiseen, ne ovat matkanneet valtamerten yli. Ne ovat määrittäneet kansallista identiteettiä ja näyttäneet ihmisen samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntauksesta riippumatta. Muodosta ja tekniikasta riippumatta tarinat tulevat aina kerrotuiksi ja kuunnelluiksi.


Lähteet:

Kallionpää, O. 2014. Mitä on uusi kirjoittaminen? Uusien mediakirjoitustaitojen merkitys. Media&Viestintä 37: 4, 60-78

Kallionpää, O. Uuden kirjoittamisen opetus. 2017. Osallistavaa luovuutta verkossa. Luettu 6.9.2017. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/52704/scriptumOuti.pdf?sequence=1

Salmi, Ronja. Yle Puheen Nosto 11.9.2017 https://areena.yle.fi/1-4216246

maanantai 6. helmikuuta 2017

Mikä susta tulee isona?

Kun aloitin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelun puolitoista vuotta sitten, en vielä pohtinut sitä, mihin opinnot johtavat. Sitten päätin, että haluan suorittaa tutkinnon, en vain harrastella kirjoittamista ja lukemista.

Lähes poikkeuksetta ensimmäinen reaktio on ollut "Mahtavaa, vitsi miten mielenkiintoista!", kun olen kertonut opinnoistani.

Aika usein keskustelu jatkuu suunnilleen näin: 


"Tuleeko susta nyt kirjailija?" Epäröivää naureskelua. 

"Onko sulla jo pöytälaatikossa romaani? Tai runoja? Hehheh..."

"No, milloin on julkkarit?" Silmänisku.



Joo. Haluaisin kirjoittaa kirjan.

"Mutta... siis tienaako siitä? Siis varmaan joku Jari Tervo elää sillä..."

Mutisen jotain jotain lehtijutuista ja freelancerina toimimisesta.

"Niin mutta... mikä susta niinku tulee?"

Mäkkärin kassa.

"??"

Siis filosofian maisteri.


Nykyaikana "En tiedä vielä" tuntuu olevan mahdoton ajatus. Pitäisi olla suunnitelmat ja varasuunnitelmat valmiina. 

Ei saa kellua, ettei käy niin kuin markalle yhdeksänkymmentäluvulla.

Olen ymmärtänyt yhden asian. Sen, että On mahdollista vaihtaa suuntaa ja mielipidettä. On mahdollista antaa ajan kulua ja odottaa.

Työelämä muuttuu valtavalla vauhdilla. On harvinaista, että samassa työpaikassa tehdään 40 vuoden ura ja jäädään Aaltovaasin kanssa eläkkeelle. Sen sijaan maailma on auki. 

Monet opiskelevat useamman tutkinnon. Maisteri lähtee ammattikouluun, kokki aloittaa kolmekymppisenä yliopisto-opinnot, pankinjohtajasta tulee lähihoitaja. Yhä useampi työllistää itse itsensä.

Minä olen nyt kirjoittaja ja opiskelija. 

Mikä minusta tulee? Ammattikirjoittaja.

Ja ehkä eläkkeellä muutan vielä maalle.