Hyvin yksinkertaista. Älä yritä mitään, mistä et ole sataprosenttisen varma, että onnistut. Muista aina suunnitella etukäteen Plan b. Ja c ja d.
Elä mukavuusalueella. Suorita keskinkertaista elämää. Jos kuitenkin kohtaat vastoinkäymisiä, muistuta itseäsi, että näin sen kuuluikin mennä. Sinun elämäsi oli tarkoitettu menemään näin. Se työpaikka ei ollut sinua varten tai sinut on tarkoitettu johonkin toiseen tehtävään tässä elämässä. Et sä varmaan kuitenkaan olis siitä tykännyt.
Istu pitsalla ja hymyile, kun isäsi on kuollut. Olet juuri tullut sairaalasta, pitänyt isääsi kädestä, kun hän on vetäissyt viimeisen kerran keuhkonsa täyteen ilmaan. Nyt hänellä ei ole enää mitään hätää. Kaikki meni kuitenkin ihan nätisti. Muista, että kunnon luterilainen uskoo jälleennäkemiseen taivaassa. Niin että mitäpä sitä niin kauheasti tässä voivottelemaan. Pörrötä teini-ikäisen veljesi tukkaa ja totea, että hyvin me selvitään.
Ison valinnan edessä älä missään tapauksessa anna sijaa pettymyksen tai haikeuden tunteille, vaan keskity pelkästään positiiviseen ajatteluun. Tallaa jalan alle suru, haikeus ja uusien asioiden esiin kaivama kauhu. Etsi aina heti positiiviset asiat. Nielaise huomaamattomasti.
Hyvät ystäväni ovat asuneet unelmakodissa, vanhassa kansakoulussa, ja rakentaneet pesänsä sen nurkkiin. Kasvattaneet lapsensa metsän rauhassa. Pikkuhiljaa huomanneet, että nyt, kun lapset ovat jo koululaisia, asuminen pienellä kylällä on monin tavoin haastavaa. On pitkät matkat kouluun, harrastuksiin ja töihin. Mielikin kaipaa nyt jotain muuta. He löysivät uuden kodin, joka täyttää uudet tarpeet. Vastaa monella tapaa uusia unelmia.
Minulle on ollut terapeuttista seurata muuttoa. Ystäväni nimittäin kertoo avoimesti tunteistaan. Hän uskaltaa tuntea surua ja haikeutta. Hän uskaltaa kiskoa laastaria irti pikkuhiljaa ja todeta, että sattuu. Irrotella itseään rakkaista lattialaudoista. Voi miten ihailen tuota taitoa elää vahvasti kutakin hetkeä. Surra avoimesti sitä, minkä menettää, sanoittaa sitä. Nähdä ja kohdata kipeät tunteet. Kipu ei kuitenkaan estä lähtemästä. Hän katsoo luottavaisesti eteen päin, hyvää on tulossa. Hän itkee, kun itkettää, mutta nojaa eteenpäin.
Ensimmäisen kerran uskalsin olla avoimesti pettynyt, kun en päässyt yliopistoon opiskelemaan luovaa kirjoittamista. Istuin kirje kädessäni ja itkin koko illan. Sanoin ääneen, että olen pettynyt. Harmittaa. Olin ollut ihan varma, että pääsen. Olen surullinen. On tosi paha mieli. Olin 38-vuotias ja myönsin ensimmäisen kerran, että harmittaa, kun en onnistunut.
38-vuotias. Olen iloinen, että lapseni näkivät pahan mieleni. Näkivät, että olin toivonut jotain kovasti ja nähnyt vaivaa sen eteen, mutta en tullut hyväksytyksi kouluun. Olen iloinen, että he näkivät, että on ok olla pettynyt ja surullinen. Muutaman viikon kuluttua he näkivät myös, kuinka vimmatusti etsin toista reittiä haluamaani päämäärään ja kuinka löysin sen.
Kuinka pettymyksestä voi sisuuntua, kunhan antaa ensin pettymyksen näyttää, miten tärkeästä asiasta oli kysymys.
Hyvää epäonnistumisen päivää! Epäonnistuminen yksinkertaisesti merkki siitä, että olet yrittänyt.
Aurinko ei enää häikäise. Se ei kutsu pihalle puuhaamaan eikä rannalle rötköttämään. Pilviset päivät ja iltahämärät houkuttelevat soffan nurkkaan, lukulampun (ja viltin) alle kirjan kanssa.
Syksyllä uutuuksia tipahtelee tasaiseen tahtiin, joka kiihtyy, kun lähestytään isänpäivää ja joulua. Kipaisen kirjastossa viikottain ja lukemattomien kirjojen hylly elää ihan omaa elämäänsä. Se kasvaa, kun haalin sinne uutta ja vanhaa ja toisaalta oikein makoisan viikonlopun jälkeen pino on huvennut.
Lokakuu on lukijalle rakas. Kirjastoissa on ainakin pääkaupunkiseudulla paljon kirjailijavierailuja ja muuta kiinnostavaa ohjelmaa. Ja sitten on ne messut. Ja ne toiset messut.
Helsingin kirjamessut ovat jo usean vuoden ajan kuuluneet lokakuuhuni. Viime vuonna tajusin ensimmäistä kertaa ostaa kokoaikalipun ja haahuilin kirjamaailmassa kolme päivää. Mielenkiintoisia puheenvuoroja, keskusteluja, kirjaesittelyjä ja paneeleja. Kirjoja, kirjoja ja kirjoja. Mielenkiintoisinta oli yleinen ilmapiiri.Olen kolunnut jos jonkinmoisia messuja, mutta kirjamessuilla on joku ihmeellinen lumo. Olen kaltaisteni keskellä.
Tänä vuonna lähden ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuille. Katselin ohjelmaa etukäteen ja tarjonta on hengästyttävä! Tämän vuoden teema on "Monta ääntä" ja messujen takana puuhaavat Salla Simukka, Tommi Kinnunen ja Siri Kolu. Nämä nimet saivat minut lopullisesti päättämään messureissusta. Tommi Kinnunen on valloittanut minut paitsi kirjoillaan, myös haastatteluissa. Avoin, lempeä, avarakatseinen kirjailija. Siri Kolu on meidän lasten suosikkisuomalaiskirjailija, Rosvoloita on sekä luettu että kuunneltu jo useamman vuoden ajan. Siri on myös opettanut minulle ammoisina aikoina "Luovia menetelmiä sosiaalialalla". Sittemmin olemme päätyneet molemmat kirjojen äärelle.
Monta ääntä on ihastuttanut Twitterissä. #montaääntä ja #klassikkotwiitti on usuttanut ihmisiä tiivistämään klassikkokirjoja 140 merkkiin. Käypä katsomassa, kuinka monta tunnistat tai väännä oma "miniklassikko"!
kuvakaappaus Twitteristä
Ennen Turun messuja käväisen Hämeenlinnassa perjantai-iltana, matka kohti kandiseminaaria jatkuu.
Kirjoittaminen on kautta
aikojen muuttanut muotoaan, muttei koskaan niin nopeasti, kuin viimeisen 15
vuoden aikana. Digitaalisuus on tullut kaikille tutuksi esimerkiksi
langattomina verkkoina, älypuhelimina ja Facebook-päivityksinä, mutta miten
teknologian kehitys on muuttanut lukemista ja kirjoittamista?
Ihmisten sosiaaliset,
tekniset ja kulttuuriset käytännöt ovat radikaalisti muuttuneet. Seurauksena on
syntynyt aivan uudenlaisia toimintamalleja viestintäkulttuurissa, koulussa,
työelämässä ja vapaa-ajalla.
Tietokoneita ja
älypuhelimia syytetään jatkuvasti siitä, että lapset ja nuoret lukevat koko
ajan vähemmän ja lukutaidon pelätään heikkenevän. Entä jo kysymys olisikin
siitä, että lukeminen ja kirjoittaminen ovat muuttuneet.
Toimittaja ja kirjailija
Ronja Salmi pohtii Yle Puheen Nosto-ohjelmassa tarinoiden muodon muuttumisesta:
Pitäis puhuu, et mitä se lukeminen
sit oikeesti tarkottaa. Ja se ehkä just kumpuu vähän tälläsestä vanhasta
ajatuksesta, siitä et ainoota oikeeta lukemista olis se, että lukee romaaneja,
ja silloinkaan mikään Remes ei kelpaa, et pitäis viel niinku lukee jotain kovaa
kamaa. Mitä niiden nuorten miesten sitten pitäisi lukea? Pitää muistaa, että
kaunokirjallisuus ei ole ainoa tapa ottaa vastaan tarinoita, kokea tunteita,
saada oivalluksia. Tässä ajassa, kun tarinan kertomisen välineitä on
esimerkiksi puhelin pullollaan, niin on suhtauduttava myös avoimesti siihen,
että kasvaa sukupolvi, joka haluaa kuluttaa tarinansa esimerkiksi
Youtube-videoiden kautta (ja nekin on käsikirjoitettu!) Ja se ei välttämättä
ole huonompaa, se on vain erilaista. Ajatusvirheet on samanlaisia
kirjoittamisessa. (Ronja Salmi Yle Puheen Nostossa 11.9.2017)
Harry
Potter ja viisasten kivi
Tänä päivänä luetaan oikeastaan
koko ajan. Tekstiä tulvii ympärillämme ja huomaamattamme se linkittyy
ajatuksissamme myös kuviin ja videoihin. Yhdistelemme monimuotoista tietotulvaa
ja myös tuotamme sitä. Aloitamme keskustelua Twitterissä ja linkitämme siihen
päivän kohu-uutisen. Seuraamme keskustelua pitkin päivää. Etsimme samasta
aiheesta lisää tietoa, jaamme sitä ja muodostamme oman mielipiteemme. Englannin
kielessä tätä kutsutaan termillä ”new literacies”, joka tarkoittaa uusissa
mediaympäristöissä tarvittavia luku- ja kirjoitustaitoja
Suomenkielistä termiä ei
vielä ole vakiintunut. Puhutaan monilukutaidosta, joka tarkoittaa taitoa
vastaanottaa ja ymmärtää monimediaista, multimodaalista viestintää. Aihetta tutkinut professori Outi Kallionpää (2014)
käyttää termiä ”uusi kirjoittaminen”, joka tarkoittaa nimenomaan uusia
kirjoitustaitoja eli taitoa luoda näitä multimodaalisia tekstiympäristöjä (Kallionpää
2014, 61).
Termi uusi kirjoittaminen
on hieman harhaanjohtava, koska pikemminkin kysymys on siitä, että
kirjoittamisen taidon määritelmä on laajentunut. Termi ”uusi kirjoittaminen” kiinnittää
huomion siihen, mitä kaikkea uutta kirjoittamisen olemukseen nykyään liitetään.
Kallionpää pohjaa
tutkimuksensa Lev Vygotskin kehittämään sosiokulttuuriseen oppimiskäsitykseen. Sosiokulttuurisen
oppimiskäsityksen mukaan oppiminen ja taitojen harjaantuminen tapahtuu aina
sosiaalisessa ja kulttuurisessa vuorovaikutuksessa. Ihminen sisäistää
kulttuurinsa käyttämät toimintamallit, työvälineet ja merkit osaksi omaa
toimintaansa. Taidot ja osaaminen nähdään siis syntyvän yhteisöllisesti yksilön
ja yhteisön kommunikaatiossa. Sosiaalinen ulottuvuus onkin yksi keskeisimmistä
uusista osa-alueista, joita uuteen kirjoittamiseen liittyy. (Kallionpää 2017,
14.)
Laajentunut
kirjoittamisen taidon käsite sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita ei
aikaisemmin ole liitetty kirjoitustaitoon. Kallionpää (2014) luokittelee
osa-alueet seuraavasti: välineellinen muutos, tekstin käsitteen ja rakenteen
muutos (multimodaalisuus, hyperlinkit), kirjoituskäytäntöjen muutos, tekstilajien
muutos (luovat, multimodaaliset genret), lukijakunnan ja julkaisuprosessin
muutos, palauteprosessin muutos, kirjoitusympäristön muutos ja kirjoittajaroolin
muutos.
Taulukko 1. Kallionpää 2014.
Missä
kuljimme kerran
Muutos on hurja.
Toisaalta se on itsestään selvää. Tehdään aikahyppy, parikymmentä vuotta taaksepäin:
Istun työpöytäni ääressä.
Minulla on upouusi tietokone, jossa on mainio tekstinkäsittelyohjelma. Pystyn
muokkaamaan tekstiäni loputtomasti. Mahtavaa! Voin lisäillä tekstin keskelle
ihan uusia kappaleita! Monitori ja näppäimistö vievät työpöydästäni melkein
koko tilan, mutta viereen mahtuu vielä ruutuvihko ja luentokansioni, jossa on
muistiinpanot. Muita tehtäviä tehdessäni sivupöydällä on kasa kirjoja, mutta tällä
kertaa lähteitä ei ole.
Aiheeni, Miten tietokone
muuttaa kirjoittamista, on aivan uusi. Internetistä voisi kuulemma löytyä aiheesta
jotain tietoa, ainakin jonkun amerikkalaisen yliopiston nettisivuilta, joten
odottelen nettiyhteyden avautumista. Tuttu piipitys, vinkuna ja rätinä kuuluu
jo modeemista, jonka johtoon meinaan kompastua lähtiessäni keittämään kahvia.
Kun tulen takaisin höyryävän kuppini kanssa, yhteys on auennut ja kirjoitan
osoitekenttään yliopiston pitkän osoitteen.
Kahvi on jo kylmää, kun
sivut avautuvat. Miten kirjoittaminen voi muuttua? Kai se tarkoittaa sitä, että
tekstiä voi muokata loputtomiin. Tiedonhankinta kuulemma tulee mullistumaan
internetin myötä. Enpä tiedä… Hidasta tämä ainakin on ja mistä ihmeestä
tietäisin, mistä osoitteesta sitä tietoa löytyisi? Tietosanakirjoissa sentään
on aakkosjärjestyksessä asiat. Ja tietokirjoistahan tieto löytyy nopeasti, kun
vaan saa oikeat kirjat käsiinsä. Onneksi kirjastoissa on osaavaa henkilökuntaa!
Tekstistäni tulee sivun mittainen. Kokeilen vielä huvikseni miltä tuntuu
vaihtaa muutaman kappaleen paikkaa.
Nauroitko ääneen? Minä
nauroin. Niin absurdilta tuo kuulostaa. Palataan tähän hetkeen, kerron teille,
miten juuri nyt kirjoitan tätä tekstiä.
Kirjoittaminen voi olla välineurheilua. (Kuva: Heidi Lokki)
Istun sohvalla. Minulla
on pöydällä vieressäni vesilasin lisäksi läppäri, tablettitietokone, älypuhelin
ja muistikirja. Läppärillä on auki word-tiedosto. Tabletilla luen
lähdemateriaalia netistä, Elisa Kirjassa on auki muutama lähdekirja, lisäksi
teen muistiinpanoja OneNote ohjelmaan. Siellä on omaa tekstiäni sekä
kosketusnäyttökynällä että näppäimistöllä kirjoitettuna, valokuvia, linkkejä ja
muutama Youtube-video aiheeseen liittyen.
Selaan internettiä,
kopioin osia teksteistä, myös niiden lähteet, ja tallennan ne parilla klikkauksella.
Tabletilla on myös luentomuistiinpanot. Samat muistiinpanot, linkit, kuvat ja
videot kulkevat tietysti mukanani joka paikassa, koska sovellus on myös kännykässäni
ja tietysti läppärillä. Pöydällä on myös fyysinen kirja, tietokirjoittamisopas.
Olen onnellinen multimodaalisten tekstien ja erilaisten välineiden
sekakäyttäjä.
Niin. Kirjoittaminen ei
ole ennallaan. Ja hyvä niin!
Linnunradan
käsikirja liftareille
Uudessa kirjoittamisessa
minua kiehtoo eniten uudenlaiset tavat tuottaa ja jakaa tekstejä ja se, että
tietotekstissä luovuus on aivan uudella tavalla käytössä. Luovuutta voi käyttää
suunnittelussa ja ideat alkavat pursuta. Turha paperinmaku hiipuu taka-alalle.
Runoja julkaistaan Instagramissa
ja Twitterissä laaditaan osallistavia tarinoita.
Myös vanhaan kunnon proosaan voidaan ujuttaa aivan uusia ulottuvuuksia
digitaalisuuden avulla. Lievimmillään se voi tarkoittaa esimerkiksi erilaisia
ääniefektejä, jotka aktivoituvat (sähkö)kirjan sivua kääntäessä. Toisessa
ääripäässä lukija voidaan ottaa aktiivisesti mukaan tekemään päätöksiä
päähenkilön puolesta. Interaktiivisessa kirjassa tarina on parhaimmillaan monella lukemiskerralla aivan
erilainen
Uuden kirjoittamisen
äärellä haluan sanoa myös muutaman sanan uusista tavoista nauttia uuden
kirjoittamisen sadosta. Missä muodoissa uusien kirjoittajien tuotoksia vastaanotetaan?
Youtube-videot ovat parhaimmillaan loistavasti käsikirjoitettuja ja keräävätkin
ympärilleen kymmeniä-, jopa satojatuhansia seuraajia. Edellä mainitut
instarunot, interaktiiviset romaanit ja Twitter-tarinat tuovat kerronnan
upeasti esiin. Ne ovat myös helposti kaikkien saatavilla.
Digitaalisuus on valjastettu
myös perinteisten romaanien käyttöön. Seuraavassa videossa 12-vuotias Otso
kertoo rakkaasta harrastuksestaan, äänikirjojen kuuntelemisesta. Taustaksi haluan
kertoa, että Otson oli erittäin vaikeaa oppia lukemaan. Äänikirjat kuljettivat
hänet tarinoiden äärelle ja rakkaus kirjoihin syttyi. Sinnikkäästi hän opetteli.
Lukeeko Otso kuitenkaan, kun äänikirjan kuunteleminen on niin helppoa?
Katsotaan:
(video: Heidi Lokki)
Häräntappoase
Mitä uusi kirjoittaminen sitten
vaatii kirjoittajalta?
Tätä tekstiä, tai
oikeastaan viestiä laatiessani lähdin suunnittelusta. Suunnitteluun käytin
paljon enemmän aikaa kuin perinteisen tekstin laatimiseen yleensä käytän.
Suunnittelin oikeastaan sisällöntuotantoa tai käsikirjoitusta. Mietin, mitä
medioita käytän, mihin sivustoille laitan linkkejä ja millaisia kuvia ja
videoita tähän sopisi. Mietin pitkään julkaisualustaa.
Olen kuvannut kännykällä
pari videota ja editoinut niitä hieman. Olen tallentanut videot pilvipalveluun
saadakseni ne tietokoneelle käyttöön. Eniten aikaa meni juuri tekniikan kanssa näpertämiseen. Videoiden osalta tein yhteistyötä
videolla esiintyvien koululaisten kanssa. Kuvien ja videoiden
yhteyteen suunnittelin sopivia, tarpeeksi lyhyitä tekstejä, jotta visuaalinen
puoli saisi rauhassa hoitaa oman osuutensa.
Tässä tuotoksessa on
paljon perinteistä tietotekstiä, jota varten hain tietoa monista lähteistä.
Kirjat olivat kuitenkin sivuosassa, lopulta se ainoa kirjantapainen, jota
käytin, löytyi sähköisenä ja vapaasti ladattavissa internetistä. Kaikki muu
tieto löytyi verkkojulkaisuista ja asiantuntijan nettisivuilta.
Myönnän. Kaltaiselleni
keski-ikäiselle tekniikkavastaiselle naiselle tämä kaikki vaatii totuttelua ja
on välillä pirun työlästä. Tämä kuitenkin herättää pohjattomasti uteliaisuutta!
Uusi kirjoittaminen paitsi vaatii, myös ruokkii luovuutta ja motivaatiota.
Taikatalvi
Tämän päivän koululaisia
sanotaan diginatiiveiksi. Heidän oletetaan usein osaavan jotenkin luonnostaan
toimia digitaalisessa ympäristössä ja he sukkuloivatkin helpon näköisesti
erilaisten medioiden lomassa. Luontainen osaaminen on kuitenkin myytti.
Monilukutaito ja multimodaalisen sisällön tuottaminen vaativat opettelua. Tähän
on herätty kouluissa valitettavan hitaasti.
Olen kuunnellut puhetta koulujen digiloikasta
siitä asti, kun esikoiseni meni kouluun vuonna 2010. Tänä syksynä, seitsemän
vuotta myöhemmin, kaikki lapseni tekevät osan läksyistä kännyköillä tai
tablettitietokoneilla. Niiden käyttöä harjoitellaan alkeista asti ja niille on
ladattu erilaisia suomenkielisiä sovelluksia. Alla olevalla videolla
kolmasluokkalainen Touko kertoo mitä he tähän mennessä ovat tableteilla tehneet.
(Video: Heidi Lokki)
Taru
sormusten herrasta
Olemme roikkuneet uuden
äärellä pitkään. Viihdemaailma on ottanut haltuunsa tekniikan heti
ensimetreiltä alkaen. Olisiko akateemisen maailman jo aika seurata mukana?
Julkaisualustoja on
paljon, jos katsoo uutta kirjoittamista vapaa-ajan ja kaupallisuuden
näkökulmasta. Missä ja millaisessa muodossa voin palauttaa tämän aivan uudessa
muodossa olevan kurssitehtävän? Päätin julkaista tämän blogissani, vaikka tämä
ei perinteinen blogipostaus olekaan. Blogialustalla kuvat ja videot saa
näppärästi näkymään, mutta ei täytä akateemisia vaatimuksia. Eipä silti, että
niitä olisi olemassakaan.
Myös termejä on vielä kovin
vähän. Olen jo melkein valmis tämän tehtävän tekemisessä, mutta en vieläkään
ole keksinyt, miksi tätä pitäisi kutsua. Olen käyttänyt sanoja viesti, julkaisu
ja tuotos, mutta mikään niistä ei ole oikea. Kallionpää (2014) käyttää termiä
multimodaalinen tekstiympäristö, mutta en koe luoneeni multimodaalista
tekstiympäristöä aiheesta uusi kirjoittaminen ja uudet tavat kertoa tarinoita.
On uskomattoman hienoa
olla tässä uuden äärellä. Aika harvoin sitä on oikeassa paikassa oikeaan aikaan,
mutta nyt: minä opiskelen kirjoittamista, kun kirjoittaminen on suurimmassa
murroksessa sitten tekstinkäsittelyohjelman keksimisen.
Tarinat. Tarinat ovat
ikiaikaisia. Niitä on kerrottu nuotiolla ja savupirteissä, linnoissa ja
sotaretkillä. Tarinat ovat kulkeneet suusta suuhun ja kylästä toiseen, ne ovat
matkanneet valtamerten yli. Ne ovat määrittäneet kansallista identiteettiä ja näyttäneet
ihmisen samankaltaisuuden ihonväristä, uskonnosta tai seksuaalisesta
suuntauksesta riippumatta. Muodosta ja tekniikasta riippumatta tarinat tulevat
aina kerrotuiksi ja kuunnelluiksi.
Lähteet:
Kallionpää, O. 2014. Mitä
on uusi kirjoittaminen? Uusien mediakirjoitustaitojen merkitys.
Media&Viestintä 37: 4, 60-78
Kun aloitin kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelun puolitoista vuotta sitten, en vielä pohtinut sitä, mihin opinnot johtavat. Sitten päätin, että haluan suorittaa tutkinnon, en vain harrastella kirjoittamista ja lukemista.
Lähes poikkeuksetta ensimmäinen reaktio on ollut "Mahtavaa, vitsi miten mielenkiintoista!", kun olen kertonut opinnoistani.
Aika usein keskustelu jatkuu suunnilleen näin: "Tuleeko susta nyt kirjailija?" Epäröivää naureskelua. "Onko sulla jo pöytälaatikossa romaani? Tai runoja? Hehheh..." "No, milloin on julkkarit?" Silmänisku.
Joo. Haluaisin kirjoittaa kirjan.
"Mutta... siis tienaako siitä? Siis varmaan joku Jari Tervo elää sillä..."
Mutisen jotain jotain lehtijutuista ja freelancerina toimimisesta.
"Niin mutta... mikä susta niinku tulee?" Mäkkärin kassa. "??" Siis filosofian maisteri. Nykyaikana "En tiedä vielä" tuntuu olevan mahdoton ajatus. Pitäisi olla suunnitelmat ja varasuunnitelmat valmiina.
Ei saa kellua, ettei käy niin kuin markalle yhdeksänkymmentäluvulla. Olen ymmärtänyt yhden asian. Sen, että On mahdollista vaihtaa suuntaa ja mielipidettä. On mahdollista antaa ajan kulua ja odottaa.
Työelämä muuttuu valtavalla vauhdilla. On harvinaista, että samassa työpaikassa tehdään 40 vuoden ura ja jäädään Aaltovaasin kanssa eläkkeelle. Sen sijaan maailma on auki.
Monet opiskelevat useamman tutkinnon. Maisteri lähtee ammattikouluun, kokki aloittaa kolmekymppisenä yliopisto-opinnot, pankinjohtajasta tulee lähihoitaja. Yhä useampi työllistää itse itsensä. Minä olen nyt kirjoittaja ja opiskelija.