Vuosi 2015

Vuosi 2015 jää mieleeni tärkeimpänä pitkään aikaan. Tänä vuonna käänsin katseeni muistoista eteenpäin. Sen myötä koko elämä alkoi muuttua. Löysin itsessäni uinuneen tarinankertojan ja aloin etsiä suuntaa toteuttaakseni itseäni. En enää hakenut syitä vaan suuntaa. Hiljalleen arki on alkanut näyttää oman näköiseltä.

Syksyllä aloitin kirjoittajaopinnot, jotka ovat tuoneet elämään kaivattua haastetta. Opiskelu, oma kirjoittaminen ja perhe-elämä ovat loksahdelleet paikoilleen. Elämä tuntuu hyvältä. Perhe on kasvanut karvaisella tyypillä, ja Ukosta on tullut osa laumaamme.

Lapset ovat kasvaneet hurjasti tämän vuoden aikana. Korishirmusta on tullut menevä huumoripaketti, ja ovet paukkuvat tasaiseen tahtiin. Hobitti on vielä pieni, vaikka aika ajoin ravisteleekin turkkiaan omaan tyyliinsä. Kiroileva siili aloitti koulun ja on sen ja koiravauvan myötä löytänyt olemukseensa uutta ison pojan ryhtiä. Dusaaja aloitti uudessa työssä. Vanha homma vei voimia eri lailla, nyt haasteet ovat isompia, mutta mielenkiintoisempia.

Hyvillä mielin käärin tämän vuoden pakettiin. Ensi vuodelle uskallan asettaa toiveita ja haasteita. Tämä on minulle uusi ajatus. Nyt en toivo vain väisteleväni mustia aukkoja ja meteoreja, vaan katson hymyillen eteen päin. Kirjoittaminen jatkuu, perhe-elämä lasten harrastusten ja muun puuhaamisen ympärillä jatkuu. Haluan haastaa itseäni uusilla tavoilla ja toisaalta jatkaa sillä tiellä, että pidän huolta muiden lisäksi itsestäni. Tiedostan voimavarani ja haastan itseäni niiden puitteissa.

Tämän vuoden suurin oppi on ollut se, että virheet ovat loistava juttu! Mistä voi tietää, että on onnistunut, ellei tee matkan varrella virheitä ja hakkaa aika ajoin päätään seinään? Jossain kohtaa seinä yleensä antaa periksi, ja aukeaa uusi maisema, tai sitten tulee pää kipeäksi ja on keksittävä toinen reitti. Erehtyminen, epäonnistuminen ja virheet ovat lopulta se mehukkain osa mandariinia!

Toivon, että tulevasta vuodesta tulee minun näköiseni. Nauruineen, jännityksineen ja kyynelineen, iloineen, haasteineen ja oppeineen. Sitä samaa toivon jokaiselle!

Hyvää oloa etsimässä

Pari vuotta sitten aloitin kuntokuurin, kävin kuntosalilla ja jumpissa ja kunto kohosi hienosti. Olo oli hyvä, mutta suorittaminen nakutti jatkuvasti päällimmäisenä. Sätin itseäni heti, jos viikon tavoitteet eivät toteutuneetkaan. En nauttinut liikkumisesta, vaan sen mukanaan tuomasta hyvänolontunteesta. Pikku hiljaa into lopahti ja liikkuminen jäi kokonaan.

Nyt olen kuulostellut itseäni ja etsinyt niitä omia, hyvää oloa tuottavia juttuja. Mukavuudenhaluisena ihmisenä nautin lukemisesta ja käsitöistä. Ne hoitavat mieltä, mutta valitettavasti eivät kehoa. Kunto on surkea.

Aloin listata kivoja liikuntamuotoja ja niitä, joita en vielä ole kokeillut.

Näistä pidän:

kävely
luonnossa liikkuminen
vesi, mutta ei välttämättä uinti
kuntosali (jos osaan pitää rajat, ettei siitä tule suorittamista)
venyttely

Ei mikään pitkä lista, mutta tästä voi jo vetää johtopäätöksen, että nautin rauhallisesta liikunnasta omassa tahdissa.

Näihin haluaisin tutustua enemmän:

pilates
Metod Putkisto (olen käynyt esittelytunnilla ja tykkäsin kovasti)
vesijuoksu
koripallo (no, siis ihan vaan kokeilla)

Jos kunto olisi parempi, nauttisin liikunnastakin enemmän. Fakta. Haluaisin mennä vaeltamaan, haluaisin pyöräillä enemmän. Niinpä aloitan ja koetan pitää mielessäni, mikä meni viimeksi pieleen.

Vältettäviä asioita:

aikataulut
epärealistiset tavoitteet
vaaka
suoritusten kirjaaminen (voi kuinka kivaa tämä olisi, mutta ei, minulla se johtaa suorittamiseen)

Tällä kertaa en ryhdy laihdutuskuurille ja yhdistä kuuriin raskasta liikuntaa viittä kertaa viikossa. Tavoitteena ei ole rääkin jälkeinen hyvä olo, eikä vaakalukemat. Tavoitteena on kokonaisvaltainen hyvä olo. Haluaisin liikkua sekä yksinäni, että perheen kanssa. Kammotus on liialliset aikataulut ja niiden mukanaan tuoma näennäinen elämänhallita.

Meidän keskimmäinen, Hobitti, halusi myös päivittää harrastusvalikoimaansa. Parkour tuntui tällä hetkellä liian rankalta ja jotain uutta olisi kiva kokeilla. Istuttiin juttelemaan, selailtiin netistä erilaisia vaihtoehtoja. Ajauduimme nopeasti tutkimaan erilaisia vesiurheilulajeja. Tavallinen uimakoulu ei tullut kysymykseen hyvälle uimarille, toisaalta tavoitteellinen kilpauintiryhmäkään ei ole tämän pojan juttu, hän inhoaa kilpaurheilua. Vesi on kuitenkin Hobitin oma elementti, kesällä mökillä hän viettää melkein enemmän aikaa vedessä kuin tukevalla maalla, säästä tai veden lämpötilasta piittaamatta.

Urheiluhallien sivuilta löysimme paljon vaihtoehtoja, joista osa oli valitettavasti jo täynnä, kun ilmoittautuminen oli ehtinyt jo alkaa. Lähempi tarkastelu selittikin syyn nopeaan ryhmien täyttymiseen. Kurssit ovat edullisia ja mielenkiintoisia ja ryhmät mukavan pieniä. Junior Lifesaver -kurssilla oli vielä tilaa ja Hobitti innostui heti. Tuonne minä haluan!

Eilen oli ensimmäinen kerta. Altaasta nousi tunnin jälkeen intoa puhkuva poika silmät loistaen. Oli uitu räpylöiden kanssa ja ilman, harjoiteltu erilaisia uintitekniikoita ja kaverin kuljettamista vedessä. "Äiti, ilmoita mut kans sinne jatkokurssille!"

Hobitin harjoitellessa hengenpelastusta me nautimme kuopuksen kanssa polskuttelusta muissa altaissa. Oli aika myöhäinen arki-ilta, joten hallissa oli rauhallista. Leikimme vedessä ja pääsin kokeilemaan vesijuoksuakin kuopuksen hyppiessä altaan reunalta. Vesijuoksu tuntui omalta tavalta liikkua. Tänään olen selaillut Youtubesta tekniikkavinkkejä ja odotan jo ensi maanantaita, kun pääsen uudestaan polskimaan. Urheiluhalleilla on myös kuntosalit, joita voisi kokeilla. Omaa liikuntaa ja samalla lasten kanssa olemista.

Huomenna menen Malmin Metod Putkisto Studion "Kävelyn taito" -kurssille. Jep. Opettelen uudelleen kävelemään. Siitä lisää myöhemmin...

Se tunne, kun omanlainen tapa liikkumiseen löytyy. Ei pelkästään se tunne liikunnan jälkeen, kun voi taputtaa itseään olalle ja kehua, kuinka reipas olin. Uskon, että todellinen liikunnan ilo löytyy, kun löytyy se laji, mikä tuntuu kivalta ja omalta juuri sitä tehdessä. Etsinnät jatkuu.