Mitäs kympin tytöt?

No mitäs.

Lapsena olin vähän liian iso lapsellisiin leikkeihin. Kauhistelin ja ihailin poikien rajuja leikkejä. Ja Ninniä, joka uskalsi mennä niihin mukaan. Mutta Ninni olikin vähän jotenkin... No ei sen kanssa vaan osannut olla. Kuin olisi ollut hiekkaa kelkan jalasten alla. Ei vaan luistanut. Mahassa tuntui ilkeä muljahdus, kun mietti, oliko niillä lupa kiivetä puuhun. Olin melko varma, etteivät olleet edes kysyneet. Mutta ei ne varmaan tahallaan olleet tuhmia. Minä ajattelin tahallani pahaa niistä, epäilin, ettei niillä ollut lupaa. Minähän tässä tein väärin.

Ala-asteella oli kivaa. En ymmärtänyt niitä, jotka valittivat läksyistä ja pitkistä tunneista. Tuntui niin ihanalta, kun osasi vastata! Oikein tai väärin. Piste. Yksi plus yksi on kaksi. Verbi ilmaisee tekemistä. Ihanat litaniat: "että, jotta, koska, kun..." Joskus jatkoin itsekseni "...kunnes vaikka rakastun". Taas kouraisi mahasta. Nyt pitää keskittyä asiaan. Kukaan ei sanonut, että pitää lisätä jotain omaa. Varsinkaan mitään tunteita herättävää.

Mitäs me kympin tytöt. Yläasteella oli vähän hankalaa. Kun mahassa murisi niin hirveästi. Tiesin kyllä, miten ala-asteella pitää olla ja mitä tehdä, mutta entäs nyt? Uskonnontunnilla ei enää riittänytkään, että osaa ladata Isä meidän, nyt naamalle läväytettiin sodat ja nälkäiset lapset. Pitäisi tehdä jotain. Suunnittelen puolitosissani lähteväni lähetystyöntekijäksi Keski-Afrikkaan. Se olisi oikein. Hyvät ihmiset tekevät niin. Pyyteettömät. Onneksi tuli rippikoulu ja arvot kerrottiin taas tarkasti. Tämä on oikein ja hyvä asia, tämä on väärin. Aina teet syntiä, mutta onneksi et joudu itse niistä vastaamaan. Asiat, arvot ja tunteet ovat järjestyksessa, omissa pikku lokeroissaan.

Ammattikoulu? Enhän minä tiedä, mitä haluan tehdä! Sitä paitsi koulussa on kivaa, joten jatkan lukioon. Täällä meitä tyttöjä on paljon enemmän kuin poikia. Jostain luin, että hyvin koulussa pärjäävät tytöt uhkaavat vallata opiskelupaikat heitä huonommin menestyviltä pojilta. Mahassa kouraisi taas. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Teinköhän minä väärin? Hymyilin kameralle kädessäni todistus, jossa oli eetä ja ämmää ja ysiä hipova keskiarvo. Join omissa lakkiaisissani yhden lasin kuohuvaa. Ettei kontrolli pettäisi.

Laitoin paperit lähihoitajakouluun. Lähihoitaja on melkein kuin lähetystyöntekijä, mutta auttaa täällä Suomessa. Sekin olisi kuulemma suotavaa. Että keskityttäisiin vaan oman maan asioihin.

Mitäs me kympin tytöt. Hoitoalalla, sosiaalialalla ja opettajina. Syödään aika paljon maitohappobakteereita. Rauhoittaa kuulemma vatsaa.

Kuva: http://startedtoday1

Paluu arkeen

Tämä kesä kelluttiin kellosta piittaamatta. Kalenteriin oli merkitty vain muutamat mökkivierailijat, lähinnä lasten kavereita. Nukuttiin pitkään, järjestettiin lettukestit spontaanisti kymmeneltä illalla. Luettiin. Sauna lämmitettiin mökillä joka päivä, usein jo puolen päivän aikaan. Keskimääräinen saunomisaika oli kolme tuntia.

Nyt olemme kääntäneet rauhassa laivaa kohti arkea. Hyvä niin. Itselläni laiva kääntyy hitaasti, sen olen oppinut. Enää en tule mökiltä päivää ennen koulujen alkamista. Tarvitaan aikaa kääntää ajatukset kohti säntillisempää oloa. Kohti kalenteria ja kelloa.

Kuopus aloitti viime viikolla koulun. Kiroileva siili. Vauva. Olin pelännyt tuota päivää. Ajatellut, että siinä lähtee isolla junalla viimeinen mun pieni. Isolla junalla isoa vauhtia kohti isoa maailmaa. Ajatus on tuntunut vaikealta, haikealta, jotenkin lopulliselta.

Nyt mieli on kuitenkin ihmeen levollinen ja odottava. Ei se juna nyt niin iso ole, eikä vauhtikaan. Maailma kyllä. Mutta siellähän on kelluttu jo kauan, maailmassa. Siinä samassa kellutaan me kaikki, vauvat, koululaiset, töissä käyvät, opiskelijat, mummot ja vaarit, kummit. On turhaa romantisoida ja tehdä traagiseksi ihan tavallisia asioita. Laulaa Pikkupikkulauria ja kyynelehtiä. Itku tuli, kun ensimmäisenä päivänä olimme saattaneet innokkaan ja jännittyneen ekaluokkalaisen kouluun. Itkulle oli tilaa, pienen jännitykselle oli tilaa. Pelkoa ei meillä kenelläkään ollut.

Niin. Olen pelännyt näitä omia tuntemuksiani, kun viimeinen lähtee taapertamaan koulutietä. Pienen koululaisen puolesta en ole huolissani. Kuopuksena hän on odottanut kouluun pääsyä jo pari vuotta, ja on niin valmis, kuin olla voi! Jännittää tietysti, mutta lähinnä tuntuu kutkuttavan iloisesti masussa kaikki uusi. Toisen viikon alkaessa tyyppi on jo varsin koululainen, heittää repun näyttävästi lattialle, ja puuskahtaa syövänsä kyllä välipalan, ennen kuin ryhtyy läksyjä tekemään. "Huhhuh! Vaikka läksyjä tuli kyllä aika vähän..."

Esikoinen katseli koulunaloitusta edeltävänä päivänä lukujärjestystään, pohti uusia opettajia, pakkaili uutta reppuaan, pohti treenejä ja aikataulujaan ja totesi: "Musta tuntuu, että tästä tulee hyvä vuosi!" Sama olo on itselläni.

Toivon ihan jokaiselle toiveikasta oloa ja asennetta, tunnetta siitä, että tästä tulee hyvä vuosi!