Blogista opiskelupäiväkirja

Kun aloitin tämän blogin vuosi sitten, kirjoittaminen oli haave. Epämääräinen möykky vahvaa intohimoa, epävarmuutta, kuulostelua ja kokeilua. Viime huhtikuussa en voinut kuvitellakaan mitä kaikkea tulisi tapahtumaan.

Keskityn tästä lähtien blogissa kirjoittamiseen, kirjallisuuteen ja opiskeluun. Olkoon ne pienet muut postaukset tuolla paikoillaan, enkä muutenkaan juuri blogia muuta, mutta valjastan nyt blogin opiskelupäiväkirjakseni. Mielelläni pidän teidät lukijat matkassani. Otaksun, että jos olette jaksaneet lukea juttujani, olette joko a) kiinnostuneita itsensä löytämisestä, b) kiinnostuneita aikuisopiskelusta, c) kiinnostuneita kirjallisuudesta ja kirjoittamisesta tai d) sukulaisiani ja ystäviäni, jotka lukevat uskollisesti vaikka puhelinluetteloa, jos minä olen sen kirjoittanut.

Opiskeluni on alusta asti ollut tavoitteellista. Haluan saada maisteritutkinnon kirjallisuudesta, pääaineena luova kirjoittaminen. Opintopisteitä on tässä vaiheessa kasassa kolmisenkymmentä, ja vanhan erityispedagogiikan appron saan hyödynnettyä myös, eli n. 50 opintopistettä yhteensä. Aika vaatimatonta vielä. Tänä keväänä saan vielä yhden kirjallisuuden kurssin ja viimeisen kurssin kirjoittamisen perusopinoista valmiiksi, eli vielä 10op tuohon lisää.

Vaikka nyt luettelen näitä, tarkoitukseni ei ole pelkästään pisteiden kasaaminen ja kurssien haaliminen, vaan oppiminen. Koen olevani kirjoittajana vielä aivan noviisi, ja nautin todella paljon opiskelusta. En halua suorittaa kursseja mahdollisimman helpolla, vaan olen ahminut aika paljon ylimääräistä kirjallisuutta ns. "pakollisten" lisäksi. Opinnot etenevät rauhallisesti, mutta varmasti.

Hämeen kesäyliopisto on mahtava paikka. Meillä on ollut viisi lähiopetusviikonloppua Hämeenlinnan Verkatehtaalla, joka tuntuu jo kovin kotoisalta. Aloitimme "Kirjoittajien yhteisöillä", siitä "Faktan ja fiktion" kautta "Elämänkerralliseen kirjoittamiseen", sitten "Proosaan" ja viimeisenä "Lyriikkaan". Nyt jäljellä on vielä "Kirjoittaminen luovana prosessina" ja sitten onkin perusopinnot plakkarissa. Kirjoitan lopuistakin kursseista omat jutut, niin superlatiiveille on paremmin tilaa. Yhteistä näille kursseille on ollut oman tekstin tuottaminen. Jokainen kurssi on ollut pääasiassa kirjoitusharjoituksia, keskustelua ja palautetta.

Ensi syksynä aloitan aineopinnot. On vielä epävarmaa, onko niitä tarjolla Hämeessä. Jos ei, teen ne etänä suoraan Jyväskylän avoimeen yliopistoon, joka on myös Hämeen emoyliopisto. Lähiopetus on ollut minulle mieluinen tapa opiskella, joten kovasti toivon, että Hämeeseen tulee kursseja tarjolle!Ryhmä tukee oppimista ja antaa uusia näkökulmia.

Aloitin tammikuussa myös Oriveden opiston Vapaan kirjoittajakoulun. Siinä on tapaamisia joka toinen tiistai-ilta, ja lisäksi laitetaan Moodleen omia tekstejä ja saadaan niistä palautetta. Tämä "tiistaikoulu" ei ole yliopisto-opetusta, vaan keskitytään oman tekstin tuottamista ja muokkaamista.

Tällä hetkellä meneillään on tuon tiistaikoulun lisäksi Kirjallisuuden analyysi -verkkokurssi. Opinnot etenevät tehtävien kautta, joita tehdään parin viikon jaksoissa. Aloitimme itsenäisellä runoanalyysillä ja seuraavat kaksi viikkoa analysoimme runoja verkkokeskusteluissa. Nyt on vuorossa novellianalyysi, jota varten pitää lukea teoriaa ja kaksi novellia. Niistä tehdään tiiviit alustukset joista keskustellaan ensi viikon aikana. Kirjallisuuden verkkokurssit tapahtuvat käytännössä Optima-verkkoympäristössä, joka on ihan toimiva alusta. Verkko-opiskelussa parasta on ehdottomasti se, että opiskellaan ryhmässä, mutta silti jokainen voi tehdä tehtäviä itselleen sopivaan aikaan ja kotoa käsin. Sopii minulle loistavasti!

Nyt lähden ratkaisemaan illan kirjoituspuuhiin liittyvää kiusallista pulmaa: läppäri vai vihko ja kynä?

p.s. Tänään taivas on harmaa, luonto on vielä harmaa ja kadut pöllyävät. Tuoksuu kevät!

Kirjoittajan identiteettiä etsimässä

Muistan, kun opiskelin erityispedagogiikkaa ja sosiaalialaa. Luin tentteihin, pakersin itsenäisiä tehtäviä. Päällimmäisenä tunteena oli velvollisuus, tunnollisuus ja auttaminen, toisten hyvinvointi. Opettelemalla nämä asiat voin olla hyödyksi ja avuksi. Ala oli minulle helppoa. "Kiitos Jeesus että tiedän, miten kuuluu tehdä".

"Asiakas on oman elämänsä subjekti", tämä oli silloin uutta ajattelua. Minulle se oli itsestäänselvyys, joten näkökulma oli helppo omaksua ja linkittää jokaiseen oppiaineeseen. Suoritin auttamista ja velvollisuuksia. En voinut kuvitella itselleni mitään muuta ammattia kuin sellaisen, jossa olen konreettisesti hyödyksi jollekin, jonka asiat ovat huonommin kuin itselläni.

En vain tajunnut, etten itse ollut oman elämäni subjekti, toimija, päähenkilö.

Nyt alkaneet opinnot ovat aivan toista laatua. Kirjoittamista, kirjallisuutta. Asioita, jotka eivät ole ihan suoraan hyödyksi kenellekään, mutta inspiroivat minua. Olen äärettömän kiinnostunut. Opiskelen itselleni, en arvosanoja tai tutkintoa varten, vaikka nekin ovat tähtäimessä. Minun tähtäimessäni, minulle.

Minäminäminä, sanoo joku haamu menneisyydessä, oma varjoni. Välillä se heiluttelee verhoja ikkunassa. Rauhoittelen haamuparkaa kertomalla, miten paljon olen itse saanut kirjoista, lehdistä, teksteistä. Miksei niistä olisi apua ja iloa jollekin muullekin? Toisaalta komennan kummituksen nurkkaan ja katoamaan, lentämään ikkunasta. Kaiken ei aina tarvitse olla hyödyllistä!

Ystäväni kirjoitti blogissaan siitä, kuinka kirjoittamiseen kuuluu paljon kaikkea näkymätöntä. Kirjoittajaksi tullaan vain elämällä. Näitä teemoja käsittelee myös ensimmäinen kurssikirjani, "Sana kerrallaan. Johdatus luovaan kirjoittamiseen" (Miisa Jääskeläinen, 2005). Tuo kirja on johdatellut minua tämän viikon. Opettelen elämään ja olemaan silmät tietoisesti avoinna. Näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Erona "vanhaan minään" ja sossutädin identiteettiin on se, että nyt pysähdyn, opettelen nimenomaan kuvaamaan ja pohtimaan asioita ilman sitä jäytävää pakkoa ratkaista kaikki. Kuinka helpottavaa! Minun ei tarvitse ratkaista kaikkea, mutta voin hyödyntää sisäsyntyistä ominaisuuttani havainnoida ja analysoida.

Kirjoittamiseen on paljon erilaisia tapoja, eikä yhtäkään ainoaa oikeaa. Voin kirjoittaa tekstejä päässäni ja sitten pulauttaa ne näppäimistölle, tai tehdä tarkkoja suunnitelmia ja kaavioita joiden mukaan järjestelmällisesti kirjoittaa. Voin myös antaa tekstin viedä mukanaan, aloittaa vain näpyttelyn ja katsoa, mihin polku vie.

Kirjoittaminen, tekstin tuottaminen on pirun hidasta puuhaa. Usein tekstiä syntyy kuin itsestään, mutta sitä edeltää pitkä aika epämääräistä vellomista. Jostain syttyy kipinä, joku aihe jää kiertämään takaraivoon. Yhtäkkiä havaitsen kaikkea siihen liittyvää. Ehkä kirjoitan jotain pientä muistiin. Illalla ei meinaa tulla uni. Olen hajamielinen, omissa maailmoissani. Sitten teksti pulpahtaa esiin.

Jääskeläisen kirjassa pohditaan paljon kirjailijan tai kirjoittajan identiteettiä. Ilman sitä ei voi olla kirjoittaja. Mutta miten identiteetti syntyy? Mistä tiedän, onko  minulla kirjoittajan identiteetti? Tärkeintä Jääskeläisen mukaan on nähdä ja tiedostaa asioita. Suurin ero kirjoittajan ja ei-kirjoittajan välillä on se, että kirjoittaja tiedostaa asioita ja tekee tietoisia valintoja kirjoittaessaan. Valitsee tekstilajia, tiedostaa tekstiinsä vaikuttaneita asioita ja tunteita, tiedostaa hiljalleen olevansa kirjoittaja.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelu on minulle samaan aikaan suurta helpotusta ja isoja haasteita. Paradoksaalisesti helpotuksen ja haasteen tarjoa sama asia: luovuuden vapaus. Olen ollut melkoinen suorittaja, jolle on tärkeää tehdä asiat oikein. Toisaalta valintojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa, sillä koskaan en voi tietää, teenkö oikean valinnan!

Kirjoittamisessa ei ole olemassa oikeaa ja väärää, mikä on suorittajaminälle vapauttavaa. En voi pyrkiä tekemään asioita oikein, kun mitään oikeaa ei ole. Haasteena on luottamus omiin kykyihin ja omiin valintoihin. Koska on vapaus, on myös luotettava omaan näkemykseen ja omaan kirjoittajan identiteettiin. Minä tein tässä tekstissä nämä valinnat ja seison niiden takana.

Nyt jännittää. Edessä on ensimmäinen viikonloppu lähiopetusta. Kaikki alkaa. Vaikka toisaalta on jo alkanut, olen jo omalla matkallani kirjoittamassa, opettelemassa, elämässä. Yksi asia on selvä. Kirjoittajaksi voi tulla vain kirjoittamalla.

Uusia, ihania asioita syksy pullollaan!

Pitkästä aikaa minulla on tunne, että elämässä on niin paljon hyvää, että hykerryttää! On jotenkin hyvässä suhteessa omia juttuja ja perheen juttuja ihan jokaisella.

Pippurinen Kiroileva Siili aloitti koulun. On iso juttu kulkea itsekseen koulumatkoja ja lähteä kaverin kanssa leikkimään vähän omaa pihaa pidemmälle. Koristreenit maistuu taas ja tiedossa on paljon matseja. Siili pääsi Hobitin mukaan kokkikurssille ja veljekset nauttivat uudesta yhteisestä harrastuksesta.

Hobitti jatkaa tuttua partioharrastusta, nyt Seikkailijana. Kokkikerhon ja partion lisäksi hän aloitti Junior Lifesaver vesipelastuskurssin, joka on tälle silakalle ihan mainio harrastus. Saa oppia uusia, hyödyllisiä asioita ja ennen kaikkea pulata vedessä. Eikä tarvitse kilpailla. Uinnista on tullut nyt jokaviikkoinen harrastus myös Kiroilevalle Siilille jommankumman vanhemman kanssa. Ihanaa yhdessäoloa.

Korishirmun treenit ja matsit täyttävät arkea ja meidän kaikkien viikonloppuja. Dusaajalla on uusi työ ja sen myötä paljon uusia haasteita. Nämä kaksi matkaavat yhdessä turnauksiin lähikaupunkeihin ja ulkomaillekin tulevan talven aikana.

Minulla on alkanut opiskelujen myötä aivan uudenlainen arki. Otin pehmeän laskuun opintoihin ilmoittautumalla yksittäiselle kirjoituskurssille, ikään kuin lämmittelynä. Se osoittautui hyväksi ideaksi, sillä edellisestä opiskelusta on taas vierähtänyt kuutisen vuotta ja kun ala on nyt aivan uusi siinä on opettelemista.

Tänään varmistui, että kirjoittamisen perusopinnot todella toteutuvat tämän lukuvuoden aikana. Opiskelupaikkana on Hämeen Kesäyliopisto ja Hämeenlinna, emoyliopistona Jyväskylän Avoin yliopisto. Aloitan myös kirjallisuuden perusopinnot sivuaineena, etäopiskeluna Jyväskylän Avoimessa. Kirjoittamisen perusopinnot ovat 30 opintopisteen laajuiset ja kirjallisuuden perusteet 25 opintopisteen laajuiset. Kirjallisuuden opintoja teen kirjaimellisesti pääaineopintojen sivussa, eli pikkuhiljaa muutaman vuoden aikana. Nyt voin alkaa suunnitella tarkemmin opintojani ja niiden aikatauluja.

Uskomatonta. Isosta, aluksi niin haparoivasta toiveesta kasvoi tavoite, joka haki vimmatusti toteutumistaan viime kevään aikana. Miten, mitä, missä? Osaanko, uskallanko? Ja nyt minulla on edessäni kurssiohjelma ja ensimmäinen vuosi kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelijana!

Uskon vahvasti, että elämä on tasapainossa, kun löytää jonkun oman intohimon. On se sitten harrastus, työ, opiskelu tai vaikka luottamustoimi. Näitä voi olla montakin, ja ne voivat vaihdella.  Tuntuu hyvältä, että olemme löytäneet jokainen oman jutun. Olemme aika tiivis pesue, mutta tiiviys voi alkaa kalkkeutua, jos siinä ei ole tilaa hengittää. Puuhata omiaan.

Mikä on sinun intohimosi, oma juttusi?

Mitäs kympin tytöt?

No mitäs.

Lapsena olin vähän liian iso lapsellisiin leikkeihin. Kauhistelin ja ihailin poikien rajuja leikkejä. Ja Ninniä, joka uskalsi mennä niihin mukaan. Mutta Ninni olikin vähän jotenkin... No ei sen kanssa vaan osannut olla. Kuin olisi ollut hiekkaa kelkan jalasten alla. Ei vaan luistanut. Mahassa tuntui ilkeä muljahdus, kun mietti, oliko niillä lupa kiivetä puuhun. Olin melko varma, etteivät olleet edes kysyneet. Mutta ei ne varmaan tahallaan olleet tuhmia. Minä ajattelin tahallani pahaa niistä, epäilin, ettei niillä ollut lupaa. Minähän tässä tein väärin.

Ala-asteella oli kivaa. En ymmärtänyt niitä, jotka valittivat läksyistä ja pitkistä tunneista. Tuntui niin ihanalta, kun osasi vastata! Oikein tai väärin. Piste. Yksi plus yksi on kaksi. Verbi ilmaisee tekemistä. Ihanat litaniat: "että, jotta, koska, kun..." Joskus jatkoin itsekseni "...kunnes vaikka rakastun". Taas kouraisi mahasta. Nyt pitää keskittyä asiaan. Kukaan ei sanonut, että pitää lisätä jotain omaa. Varsinkaan mitään tunteita herättävää.

Mitäs me kympin tytöt. Yläasteella oli vähän hankalaa. Kun mahassa murisi niin hirveästi. Tiesin kyllä, miten ala-asteella pitää olla ja mitä tehdä, mutta entäs nyt? Uskonnontunnilla ei enää riittänytkään, että osaa ladata Isä meidän, nyt naamalle läväytettiin sodat ja nälkäiset lapset. Pitäisi tehdä jotain. Suunnittelen puolitosissani lähteväni lähetystyöntekijäksi Keski-Afrikkaan. Se olisi oikein. Hyvät ihmiset tekevät niin. Pyyteettömät. Onneksi tuli rippikoulu ja arvot kerrottiin taas tarkasti. Tämä on oikein ja hyvä asia, tämä on väärin. Aina teet syntiä, mutta onneksi et joudu itse niistä vastaamaan. Asiat, arvot ja tunteet ovat järjestyksessa, omissa pikku lokeroissaan.

Ammattikoulu? Enhän minä tiedä, mitä haluan tehdä! Sitä paitsi koulussa on kivaa, joten jatkan lukioon. Täällä meitä tyttöjä on paljon enemmän kuin poikia. Jostain luin, että hyvin koulussa pärjäävät tytöt uhkaavat vallata opiskelupaikat heitä huonommin menestyviltä pojilta. Mahassa kouraisi taas. Anteeksi, ei ollut tarkoitus. Teinköhän minä väärin? Hymyilin kameralle kädessäni todistus, jossa oli eetä ja ämmää ja ysiä hipova keskiarvo. Join omissa lakkiaisissani yhden lasin kuohuvaa. Ettei kontrolli pettäisi.

Laitoin paperit lähihoitajakouluun. Lähihoitaja on melkein kuin lähetystyöntekijä, mutta auttaa täällä Suomessa. Sekin olisi kuulemma suotavaa. Että keskityttäisiin vaan oman maan asioihin.

Mitäs me kympin tytöt. Hoitoalalla, sosiaalialalla ja opettajina. Syödään aika paljon maitohappobakteereita. Rauhoittaa kuulemma vatsaa.

Kuva: http://startedtoday1