torstai 16. heinäkuuta 2015

Elämä kantaa

Välillä siihen on niin vaikea luottaa.

Olenko varmasti varautunut kaikkeen?

Uskaltaisinko luottaa siihen, että elämä jatkuu - ja kantaa?

Arkiset asiat.

Syödään tänään eilisen makkarakeiton loppu. Leivotaan illalla sämpylöitä. Säästetään osa aamupalaksi.

Nuo housut on hyvät vielä huomenna, paita on likainen, laita pesuun.

Jatkumo.

Elämää. Sitä ihan tavallista.

Kaikki on hyvin. Ei tarvitse varautua.

Aurinko nousee taas huomenna. Niin kuin se nousi tänään ja eilen.






torstai 9. heinäkuuta 2015

Plan B

Taru sormusten herrasta on varmasti kaikille ainakin pääpiirteissään tuttu. On pieni Frodo, joka pelastaa kaikki toimittamalla sormuksen Mordorin ikuiseen laavaan. On Gandalf, mahtava velho, joka suojelee Frodoa. Ja on haltiat ja kääpiöt ja ihmiskuninkaat, ja yhteistyöllä örkit nuijitaan. The End.

Monet muistavat varmasti myös Samin, Frodon uskollisen ystävän, joka seuraa ja auttaa Frodoa koko pitkän matkan Mordoriin. Huolestunut, välillä epätoivoinenkin ilme kasvoillaan, hän vakuuttaa Frodolle: "En koskaan jätä sinua yksin!" Mikä arjen sankari! Huomaamaton, vaatimaton, lojaali, epäitsekäs... mukana koko reissussa vain siksi, että hän tuntee sen tehtäväkseen. Jossain vaiheessa Sam toteaa väsyneenä, että hän haluaa mennä kotiin. Kukaan ei kuule. Ei edes Sam itse.

Samaistun Samiin. Koko ajan hieman varpaillaan, valmiina varmistamaan selustan. Sekä omani, että muiden. Kroonisesti huolestuneena olen taapertanut elämäni varsin selkeää tietä pitkin, varmana omasta roolistani. Täytyyhän jonkun pitää huolta kokonaiskuvasta. Muiden hyvinvoinnista. Se on niin helppoa minulle, olen luonteeltani huolehtiva ja sosiaalinen, kiinnostunut ihmisistä. Se on minun tehtäväni, olisi itsekästä valita toisin.

Tapasin muutama vuosi sitten vanhan opettajani. Hän totesi: "Heidi. Luokan sosiaalipoliisi. Minusta aina tuntui, että olit vanhempi kuin muut." Hän ei yllättynyt kuullessaan, että työskentelen sosiaalialalla.

En selitä tässä pitkästi, mutta valotan hieman historiaani. En kaipaa sääliä tai voivottelua, enkä halua piirtää kuvaa itsestäni reppanana. Haluan kertoa, että joskus elämä vie niin paljon voimia, että on vedettävä henkeä ja ja tarkistettava kurssia. Jokaisella on oma tarinansa ja polkunsa.

Olen sairastanut paniikkihäiriötä kymmenvuotiaasta asti. Olen hyvin herkkä aistimaan muiden mielialoja ja isäni sairastui tuohon aikaan vakavasti. Todennäköisesti reagoin asiaan paniikkikohtauksilla. Pidin paniikkikohtaukset visusti itselläni enkä puhunut niistä kenellekään, joten en saanut niihin apua, koska kukaan ei tiennyt.

Isäni kuoli, kun olin 19-vuotias ja otin huomaamattani toisen vanhemman roolia perheessä. Muutaman vuoden kuluttua, kun olin jo muuttanut omilleni, kävi ilmi, että molemmat pikkuveljeni olivat kokeilleet huumeita. Olin kauhuissani. Kokeilu ei jäänyt muutamaan kertaan vaan lopulta huumeet tulivat jäädäkseen. Koetimme kaikin tavoin äitini kanssa auttaa heitä. Kuin Frodo ja Sam sormuksen kanssa yritimme taistella huumemaailmaa vastaan. Ajoimme pitkin öisiä lähiöitä etsimässä veljiäni. Soittoja tuli milloin teho-osastolta, milloin poliisilta.

Sain lapset, opiskelin. Mieheni on ollut oman elämänsä Sam ja tukenut minua väsymättä. Ilman häntä voimani olisivat loppuneet jo ajat sitten.

Kun minulta kysyttiin, mitä kuuluu, väistin helposti kysymyksen. Olin kyllästynyt siihen, että minulle kuuluu aina jotain huonoa. En osannut erottaa omaa elämääni veljieni elämästä. Huoli ja pelko olivat aina läsnä.

Kuten ehkä arvaatte, huolehtimiseni ei tuottanut mitään tulosta. Kukaan ei voi irrottaa toista ihmistä päihteistä. Ei vaikka valvoisi, toivoisi, rukoilisi, etsisi, ymmärtäisi ja jaksaisi miten paljon tahansa. Molemmat veljeni kuolivat huumeisiin. Toinen onnettomuuden seurauksena, toinen lääkkeiden yliannostukseen.

Menetettyäni kolmannen jäsenen viisihenkisestä lapsuudenperheestäni olin vielä puoli vuotta töissä. Työni oli paljolti vapaaehtoistyöntekijöiden innostamista ja motivoimista työhönsä. Energisyyttä, intoa, iloa, muiden auttamista. Ja itse olin aivan lopen uupunut. Yli kymmenen vuoden pelkääminen ja huoli olivat nyt poissa. Pääni ja kehoni olivat minua viisaampia ja päättivät, että on aika levätä. Vaikka väkisin.

En saanut nukuttua ja minun oli pakko hakea sairaslomaa. Sain diagnoosin vakava masennus. En kokenut olevani masentunut, vaikka harva masentunut kai omaa tilaansa heti ymmärtää. Minulla on ihana perhe ja paljon hyviä ystäviä. Olin vain hyvin, hyvin väsynyt.

Lääkäriltä sain määräyksen levätä ja "tehdä jotain, mistä nautit". Ei kovin helppo ohje ihmiselle, joka pääsääntöisesti miettii, mitä muut ihmiset haluavat tehdä. Mutta lähdin kokeilemaan. Ensin vain nukkumalla mahdollisimman paljon.

Vuoden päästä aloin nähdä elämääni selkeämmin. Tiesin jo, mistä pidän, ja etenkin, mistä en pidä. Ja opettelen elämään aivan uudenlaisella asenteella. Vielä puoli vuotta taistelin itseni kanssa ja lopulta päästin irti vanhasta identiteetistäni. Totesin, että olen kulkenut reippaasti polkua, jonka olin tiedostamattani valinnut, luonteeni ja eletyn elämän, kaikenlaisen kokemani perusteella. Ennenkaikkea ymmärsin, että voin tehdä uuden valinnan. Tietoisen valinnan. Ja tein.

Viime viikolla irtisanouduin työstäni. Työstä, josta olen pitänyt aivan valtavasti ja työkavereista ja asiakkaista, jotka ovat olleet valtavan ihania. Nyt olo on hämmentynyt.

Annan hämmennykselle tilaa. Annan itselleni tilaa. Annan uudelle identiteetille tilaa ja aloitan syksyllä luovan kirjoittamisen opinnot.


Taru Sormusten herrasta ei paljasta paljoa Samista suuren seikkailun jälkeen. Sam menee naimisiin ja perustaa perheen. Hän pääsee kotiin. Hän hymyilee ja näyttää onnelliselta. Toivon, että seikkailun jälkeen hän osaa elää itsensä näköistä elämää, eikä enää ryhdy kantamaan muiden kohtaloita.