torstai 24. syyskuuta 2015

Kirjoittajan identiteettiä etsimässä

Muistan, kun opiskelin erityispedagogiikkaa ja sosiaalialaa. Luin tentteihin, pakersin itsenäisiä tehtäviä. Päällimmäisenä tunteena oli velvollisuus, tunnollisuus ja auttaminen, toisten hyvinvointi. Opettelemalla nämä asiat voin olla hyödyksi ja avuksi. Ala oli minulle helppoa. "Kiitos Jeesus että tiedän, miten kuuluu tehdä".

"Asiakas on oman elämänsä subjekti", tämä oli silloin uutta ajattelua. Minulle se oli itsestäänselvyys, joten näkökulma oli helppo omaksua ja linkittää jokaiseen oppiaineeseen. Suoritin auttamista ja velvollisuuksia. En voinut kuvitella itselleni mitään muuta ammattia kuin sellaisen, jossa olen konreettisesti hyödyksi jollekin, jonka asiat ovat huonommin kuin itselläni.

En vain tajunnut, etten itse ollut oman elämäni subjekti, toimija, päähenkilö.

Nyt alkaneet opinnot ovat aivan toista laatua. Kirjoittamista, kirjallisuutta. Asioita, jotka eivät ole ihan suoraan hyödyksi kenellekään, mutta inspiroivat minua. Olen äärettömän kiinnostunut. Opiskelen itselleni, en arvosanoja tai tutkintoa varten, vaikka nekin ovat tähtäimessä. Minun tähtäimessäni, minulle.

Minäminäminä, sanoo joku haamu menneisyydessä, oma varjoni. Välillä se heiluttelee verhoja ikkunassa. Rauhoittelen haamuparkaa kertomalla, miten paljon olen itse saanut kirjoista, lehdistä, teksteistä. Miksei niistä olisi apua ja iloa jollekin muullekin? Toisaalta komennan kummituksen nurkkaan ja katoamaan, lentämään ikkunasta. Kaiken ei aina tarvitse olla hyödyllistä!

Ystäväni kirjoitti blogissaan siitä, kuinka kirjoittamiseen kuuluu paljon kaikkea näkymätöntä. Kirjoittajaksi tullaan vain elämällä. Näitä teemoja käsittelee myös ensimmäinen kurssikirjani, "Sana kerrallaan. Johdatus luovaan kirjoittamiseen" (Miisa Jääskeläinen, 2005). Tuo kirja on johdatellut minua tämän viikon. Opettelen elämään ja olemaan silmät tietoisesti avoinna. Näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Erona "vanhaan minään" ja sossutädin identiteettiin on se, että nyt pysähdyn, opettelen nimenomaan kuvaamaan ja pohtimaan asioita ilman sitä jäytävää pakkoa ratkaista kaikki. Kuinka helpottavaa! Minun ei tarvitse ratkaista kaikkea, mutta voin hyödyntää sisäsyntyistä ominaisuuttani havainnoida ja analysoida.


Kirjoittamiseen on paljon erilaisia tapoja, eikä yhtäkään ainoaa oikeaa. Voin kirjoittaa tekstejä päässäni ja sitten pulauttaa ne näppäimistölle, tai tehdä tarkkoja suunnitelmia ja kaavioita joiden mukaan järjestelmällisesti kirjoittaa. Voin myös antaa tekstin viedä mukanaan, aloittaa vain näpyttelyn ja katsoa, mihin polku vie.

Kirjoittaminen, tekstin tuottaminen on pirun hidasta puuhaa. Usein tekstiä syntyy kuin itsestään, mutta sitä edeltää pitkä aika epämääräistä vellomista. Jostain syttyy kipinä, joku aihe jää kiertämään takaraivoon. Yhtäkkiä havaitsen kaikkea siihen liittyvää. Ehkä kirjoitan jotain pientä muistiin. Illalla ei meinaa tulla uni. Olen hajamielinen, omissa maailmoissani. Sitten teksti pulpahtaa esiin.

Jääskeläisen kirjassa pohditaan paljon kirjailijan tai kirjoittajan identiteettiä. Ilman sitä ei voi olla kirjoittaja. Mutta miten identiteetti syntyy? Mistä tiedän, onko  minulla kirjoittajan identiteetti? Tärkeintä Jääskeläisen mukaan on nähdä ja tiedostaa asioita. Suurin ero kirjoittajan ja ei-kirjoittajan välillä on se, että kirjoittaja tiedostaa asioita ja tekee tietoisia valintoja kirjoittaessaan. Valitsee tekstilajia, tiedostaa tekstiinsä vaikuttaneita asioita ja tunteita, tiedostaa hiljalleen olevansa kirjoittaja.

Kirjoittamisen ja kirjallisuuden opiskelu on minulle samaan aikaan suurta helpotusta ja isoja haasteita. Paradoksaalisesti helpotuksen ja haasteen tarjoa sama asia: luovuuden vapaus. Olen ollut melkoinen suorittaja, jolle on tärkeää tehdä asiat oikein. Toisaalta valintojen tekeminen on aina ollut todella vaikeaa, sillä koskaan en voi tietää, teenkö oikean valinnan!

Kirjoittamisessa ei ole olemassa oikeaa ja väärää, mikä on suorittajaminälle vapauttavaa. En voi pyrkiä tekemään asioita oikein, kun mitään oikeaa ei ole. Haasteena on luottamus omiin kykyihin ja omiin valintoihin. Koska on vapaus, on myös luotettava omaan näkemykseen ja omaan kirjoittajan identiteettiin. Minä tein tässä tekstissä nämä valinnat ja seison niiden takana.

Nyt jännittää. Edessä on ensimmäinen viikonloppu lähiopetusta. Kaikki alkaa. Vaikka toisaalta on jo alkanut, olen jo omalla matkallani kirjoittamassa, opettelemassa, elämässä. Yksi asia on selvä. Kirjoittajaksi voi tulla vain kirjoittamalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti