Naiset, jotka opettelivat seisomaan omilla korkokengillään. (Laura Honkasalon "Perillä kello kuusi")

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi vie lukijan 1960-luvulle, kertoo sen ajan elämäntavasta, naisen asemasta, roolimalleista ja odotuksista.

Kuva: Elisa Kirja

Honkasalo herättää lukijan kiinnostuksen aloittamalla tarinan 1990-luvulta ja raottamalla verhoa kuusikymmenluvulle tarjoamalla näkymää muistoihin. Isän kuoleman jälkeen päähenkilöperheen aikuiset tyttäret alkavat riisua lapsuudenkotiaan taulu, sohva ja muisto kerrallaan. Asetelma toimii. Näen silmissäni lasiset tuhkakupit, Marimekon verhot, sohvakalustot ja pukupusseihin sullotut edustusvaatteet. Haluan tietää lisää. Keitä tässä talossa on asunut?

Kirjailija maalailee eteeni kuvan 60-luvun Helsingistä ja Espoosta. Sisustus, autot ja kahvilat ja toisaalta ihmiset ja heidän asenteensa ja ajatusmaailmansa tulevat tutuiksi.

”Käytävässä oli vihertävät loisteputkivalot, hän avasi huurrelasioven. Piirtäjät vilkaisivat häntä valopöytiensä äärestä ja hymyilivät. Ilma oli tupakansavusta sakea. Ehkä sellaisessa uudessa rakennuksessa on hankala tuulettaa, palmuvehkatkin näyttivät harmahtavilta.”

Paitsi ajankuva, kirja on perheen tarina. Päähenkilöiksi nousevat kaksi hyvin erilaista naista, Vuokko ja Aune. Vuokko on edustusrouva, jonka päivät täyttyvät kampaajakäynneistä, sisustamisesta, shoppailusta, lasten koulumenestyksen tarkkailemisesta ja hyväntekeväisyysillallisista. Olenko tarpeeksi laiha, kaunis ja nuori? Kelpaanko miehelleni, kelpaanko ystävilleni? Onko kulissi kunnossa, kiillotettu ja siloiteltu? 

”Hiekkakäytävällä Vuokko otti Ristoa käsikynkästä, kuka tahansa joka katsoi saisi ehdottomasti sen vaikutelman, että he olivat onnellisia, ei ollut miehen selkää, joka kohosi kylmänä kuin jäkälöitynyt rantapaasi, ’etkö sä voi käsittää, miten koville työ ottaa? Keväällä Risto oli asettunut välillä työhuoneeseen, koska kärsi unettomuudesta. Carita oli pudistellut päätään, avioparien ei pitäisi koskaan nukkua erillään.”

Aune, perheen isotäti, on katkeruuteen taipuvainen vanhapiika, jonka elämäntehtävä on elää Raamatun oppien mukaisesti, mahdollisimman vaatimattomasti ja omaa etuaan vältellen. Mustavalkoisten silmälasien läpi elämä on helpommin kontrolloitavissa. Elämässä on asioita, jotka ovat väärin ja asioita, jotka ovat oikein. Piste. 

”Hän katseli talojen ikkunoita, hänellähän oli kaikki hyvin, oma pieni osake ja hyvä työpaikka, Blomqvist oli aina ollut reilu palkanmaksaja. Ei saanut valittaa, ei saanut murehtia yksinäisyyttä, sillä ihminen ei ollut yksin, Jumala katsoi aina perään, näki kaiken, mitä hän teki. Kun eli oikein, sai lopulta palkinnon, iankaikkisen elämän.”

Kirjan keskeisiä teemoja ovat ajankuvan lisäksi toisten ihmisten odotukset ja oman elämän haltuun ottaminen. Vuokko ja Aune, hyvin erilaiset naiset erilaisilla elämänarvoilla varustettuna, ovat molemmat toisten ihmisten odotusten vankeja. Aunen arvot ovat Raamatussa ja vanhoissa uskonnollisissa perhearvoissa. Voin nähdä Aunen pään päällä johtotähden, jossa lukee: ”Mutta mitä muut siitä ajattelisivat?” ja ”Ei minun aikanani sopinut tehdä noin!” Aune paheksuu syvästi Vuokon tuhlailevaa elämäntapaa, koruja ja itsensä kaunistamista. Se on pinnallista ja turhaa itsensä korostamista.

Vuokko on kuitenkin yhtä lailla vankina muiden odotuksista rakentuvassa kuplassa. Edustusrouvan kuuluu näyttää hyvältä, hoikalta ja nuorelta. Lasten pitää olla hyvin kasvatettuja ja fiksuja, kaikki normista poikkeava on epäonnistuneen äidin merkki. Kodin tulee olla siisti ja rauhallinen, moderni ja toimiva. Vaikka apuna on ajan hengen mukaan siivooja ja kotiapulainen, edustusrouvalla on kädet täynnä organisointia ja pinnan silottelua. Kaiken pitää näyttää täydelliseltä Me Naisten haastattelussa. Kadonnut intohimo lakaistaan maton alle villakoirien seuraksi.

Molemmat naiset alkavat epäillä omia elämänarvojaan ja punnita sitä, kuinka pitkälle ovat valmiita elämään toisten ihmisten odotusten mukaisesti. Tupeeratut hiukset ja naisten oikeudet astuvat ulos talosta, aviomiehen ja kauan sitten kuolleen isän varjoista, käsi kädessä, korot kopisten. Me saamme näkyä, meillä on mielipiteitä, me olemme arvokkaita omina itsenämme. Naiset heräävät ajattelemaan omilla aivoillaan ja uskaltavat myös näyttää sen.

Tarinan keskiöön nousee perheen kuopuksen, Piitun, ja Aunen erikoinen ystävyys. Molemmat avaavat toisilleen toisenlaista tapaa ajatella ja etenkin Piitu herättää Aunen moderniin ajatukseen siitä, että hän voisi olla oman elämänsä ohjaaja, ei vain näyttelijä. Piitun rohkaisemana Aune lopulta repäisee oman kuorensa rikki ja lentelee seuramatkalle kokeilemaan siipiään aivan vieraassa kulttuurissa, vieraiden ihmisten keskellä, missä kenelläkään ei ole ennakko-oletuksia, eikä odotuksia.

Rinnalla kulkee Vuokon tarina. Vuokko alkaa nähdä kulissit ympärillään, kasvavat lapset ja etääntyneen avioliiton. Hän alkaa olla valmis poksauttamaan kuplan rikki ja ottamaan ohjat omiin käsiinsä. Hieman kliseisesti tässä kuvaan tulee myös nuorempi rakastaja, joka pönkittää keski-ikäisen perheenäidin itsetuntoa niin, että tämä lopulta nousee seisomaan omilla korkokengillään.

Pidin erityisesti Honkasalon maalailevasta kirjoitustavasta ja tarkoituksellisen vaihtelevasta kirjoitustyylistä. Vaikka tarina itsessään oli kevyt ja melko ennalta-arvattava, Honkasalon kuvaileva teksti imaisi mukaansa.

Teksti on paikoin todella arkista, nauroin välillä ääneen Vuokon ajatuksille miehensä ulkonäöstä. 

”Kuvitteliko se itse olevansa joku elokuvatähti? Harmaantuvaa karvaa nenässä ja korvissa, pakarat alkoivat jo roikkua, sääret olivat valkeat kuin kiven alta löytynyt mato.”

Toisaalta kirjailijan tapa maalata ajankuva näkyväksi on todella kaunista. 

”Ilmassa oli kullanvaalea paino, tuoksut olivat täyteläisiä. Vuokko pujahti autoonsa, kieritti ikkunan auki ja tunsi, miten tuuli kävi hiuksiin. Oma auto, oma vapaus. Hän lasketteli liittymästä moottoritielle, meri kimmelsi, rannoilla uusia rakennuksia, korkeita torneja, etäällä vesitornien kantarellit. Hänen sopivasti päivettyneet kätensä ohjauspyörällä, liikaa ei voinut auringossa olla, jottei saisi kesakoita. Oli niin paljon sääntöjä, ne olivat kuin kuivat oksat, jotka viima riipi nurmikolle, ne kerääntyivät hänen päälleen, raapivat ihoa.”

Kirjailija taituroi myös lauserakenteilla. Varsinkin kirjan alussa Vuokosta kertovissa luvuissa lauseet ovat rönsyileviä ja hieman hajanaisia, kuten Vuokon ajatuksetkin. Aunen elämää kuvailevissa luvuissa lauseet ovat lyhyitä ja selkeitä, jopa koomisen töksähtäviä. Asia on paketoitu tiukasti ison alkukirjaimen ja pisteen väliin, omalle paikalleen, kuten Aunekin. Kirjoitustyyli tukee Aunesta hahmottuvaa kuvaa tiukasti kontrolloituna, omaan arvoonsa vähätellen suhtautuvana vanhenevana naisena.

Honkasalolla on taito pitää lukija kiinnostuneena. Henkilöt ovat eläviä, mielenkiintoisia ja samaistuttavia. Tarinassa on juonenkäänteitä, hersyviä kuvauksia ja hyvää kuvailua. Tässä voisi olla aineksia jatkoonkin. Katse taaksepäin: Aunen lapsuus ja nuoruus omaperäisine vanhempineen. Ja eteenpäin: perheen tyttärien, Piitun ja Eetun tarinat. Noudattivatko he omaa kaavaansa, hippitytön ja sovinnaisen esikoisen tarinoita? Mitä Ristolle lopulta kävi Vuokon lähdettyä?

Kaiken kaikkiaan nautin kirjasta kovasti. Se tarjosi sen, mitä kirja mielestäni parhaimmillaan voi tarjota: hypyn toisenlaiseen aikaan ja maailmaan sekä silmälasit, joiden läpi katsoa jonkun toisen tarinaa. Suosittelen lämpimästi.

Laura Honkasalo (2015), Perillä kello kuusi. Otava, Helsinki. ISBN 9789511273752.