Piirrän itselleni rajat 2

Kiitos kommenteistanne edelliseen postaukseen! Tekstini, oli se sitten ajatuksia tai runo ja kirjoitelma,  avasi - tai vahvisti - itselleni ison, ison asian. Mutta siitä kirjoitan lisää ihan omassa jutussa.

Haluan avata tuota edellistä vähän.

Olen käynyt läpi isoa prosessia vuoden ajan. Kroppa laittoi pysähtymään ja nyt voin sanoa, että hyvä niin. Tämän kevään aikana minulle on alkanut aueta omat rajat ja niiden tärkeys. On tärkeää tietää ja tuntea mistä alkaa ja mihin loppuu. Mikä on minun tunteeni ja mielipiteeni ja milloin olen nielaissut ne joltain muulta. Huomaamattani, miellyttääkseni.

Tänä talvena julkisessa keskustelussa on ollut esillä minulle aivan uusi termi, erityisherkkyys. Olen lueskellut aiheesta jonkun verran ja heti alkusivuilla todennut olevani erityisen herkkä. Herkkyyden tunnistaminen ja tiedostaminen selittää minulle monta omaa reaktiota ja tapaa toimia. Miksi minua ahdistaa toisten ihmisten valinnat tai tekemiset? Miksi uin syvissä vesissä, kun lähelläni on pahaa oloa. Miksen osaa elää vain omaa elämääni. Herkkyys on yksi selittävä tekijä, ja eletty elämä toki toinen.

Tärkeä havaintoni kuitenkin on nuo omat rajat. Olen lähtenyt tutkimaan sitä, mistä minä pidän. Ihan vain minä. Ei perheeni tai lapseni tai puolisoni. Ihan vain minä. Ystäväni vihjaisi minulle "aarrekartan" tekemisestä. Aivot narikkaan ja tunteella kokoamaan kuvia ja tekstejä, jotka kuvaavat omia toiveita, suunnitelmia, tärkeitä asioita...

Oman elämäni aarrekartta. Tältä se näyttää tällä hetkellä.

Olen etsinyt mielipiteitäni, opetellut sanomaan niitä ääneen ja seisomaan niiden takana. Tämä on minulle hyvin vaikeaa. Mielipiteitä saatan laukoa hyvinkin räväkästi, mutta jos joku ottaa vähänkin kipinää niistä, olen se kuuluisa takinkääntäjä, jolla on vielä toinen takki ensimmäisen alla. Ja siinäkin kaksi puolta. On niin paljon mukavampaa olla samaa mieltä muiden kanssa. Kaikki yhdessä hymyilemme ja olemme samaa mieltä. Silloin minusta ainakin pidetään?

Teflonia. Mikään oma ei tartu ja kaikki irtoaa. Mutta miten hukassa olenkaan siinä ollut. Painanut olemukseni maton alle ihan itse, kenenkään pakottamatta. Kellon käydessä ja kalenterien vanhetessa se kuormittaa ja valun itsekin maton alle tomuttumaan.

Nyt olen piirtänyt itselleni rajoja. Minulla on mielipiteitä siihen, miten toisia ihmisiä kohdellaan. Miten minä haluan kasvattaa lapseni. Mitä mieltä olen tasa-arvosta. Pidän käsitöistä. Pidän valokuvaamisesta. Pidän mökillä olemisesta ja perheeni kanssa touhuamisesta. Pidän juhlista ja vietän mielelläni aikaa ystävien kanssa. Pidän koripallon katselemisesta. Pidän myös todella paljon yksin olemisesta ja lukemisesta.

Kun näitä asioita olen sanonut ääneen ja hiljaa itselleni, myös vanha, pölyttynyt, Suuri Unelma on kaivautunut esiin. Ja tunkenut tajuntaani ja elämääni niin isolla ryminällä, että olen tajunnut että se on Minun Tapani Olla Olemassa: Kirjoittaminen. Olen nyt laittanut sitä alkuun perustamalla tämän blogin. Tässä voin harjoitella, kokeilla. Tämä on minulle leikkikenttä, riehumista matkalla toteuttamaan Unelmaa.

Kun tiedän, kuka olen ja mistä pidän, on aika pitää niistä kiinni. Opetella seisomaan kahdella jalalla. Opetella sanomaan, että olen eri mieltä. Eikä se haittaa. Jos sinä suutut siitä, niin sinulla on siihen oikeus. Mutta enää sinun tunteesi ei mene minusta läpi. Kun rajani ovat tarpeeksi etäällä itsestäni, minulla on tilaa antaa sinulle tilaa. Et pysty huiskimaan minua mielipiteilläsi, eikä sinun tunteesi tartu minuun. Eivät mene läpi. Sinulla on sinun mielipiteesi ja ajatuksesi, minulla omani. Ja ne molemmat ovat oikein ja arvokkaita. Meille itsellemme.

Tätä oivallusta opettelen elämään todeksi.