maanantai 4. toukokuuta 2015

Kirjoittamisen pakko

Se tunne, kun tekstiä tulvii ajatuksiin puolivalmiina lauseina. Näen tapahtumia tarinoina mielessäni. Kävelyllä huomaan usein sopottavani puoliääneen kaikkea näkemääni. Leikin sanoilla. Ajatukset järjestäytyvät. Tunteet saavat sanallisen muodon. Käyn mielessäni loputtomia keskusteluja. Hauskoja heittoja. Katkeria syytöksiä.

Ja yhtäkkiä tajuan, että näin on aina ollut. Olen vain tukahduttanut ajatuksen siitä, että tämä voisi olla jotain enemmän, kuin hassu ominaisuuteni.

Tukehduttanut kirjoittajan ammatin liian outona tapana elää. Ne jotka kirjoittavat, ovat minulle suuria neroja, ja syntymässään "merkin saaneita". Enhän minä nyt mitenkään voisi olla yksi Heistä. Olen ajautunut siihen tavalliseen, normaaliin, odotettuun tapaan elää ja olla olemassa. Tavallinen työ ja tavalliset työajat, lomat ja arki. Työelämä ja oma elämä. Kaksi erillistä. Entä jos näin ei olisikaan?

Kuvittelen unelmieni työpäivän.

Herään. Laittelen aamupalat, etsin kadonneet sukat, moiskautan lapset kouluun. Lähden töih... Ei. En LÄHDE mihinkään. Käytän koiran ulkona. Otan teekupin ja avaan tietokoneen. Vieressä on muistikirja auki. Palauttelen itseni edellisen päivän tunnelmiin ja jatkan siitä, mihin jäin eilen. Ehkä päivällä, ehkä iltamyöhällä. Uppoan tekstiin ja tarinaan. Tai tekstiin ja asiaan. Riippuen siitä, mikä työ tällä hetkellä on näpeissä. Työpäivälläni ei ole tiettyä kaavaa, eikä tiettyä aikaa. Se voi olla tänään muutaman tunnin mittainen, tai jatkua vielä lasten mentyä nukkumaan.


Teen työtä omassa tahdissani.

Välillä on ympäripyöreää aikaa, joka soljuu ohi ilman, että mitään konkreettista tulee näkyviin. Tämä on tärkeä vaihe. Tyynen pinnan alla poreilee vimmatusti.

Kun tarina on valmis kurkistamaan ulos, se ryöppyää ja hakee muotoaan, uomaansa. Sormet ja niska ovat kipeät kirjoittamisesta, mutta tarina pitää otteessaan ja tulvii tekstiksi. Nämä päivät ovat pitkiä, yöt vain aavistuksia levosta.

Välillä kalenteri kiristää takaraivossa. Pää on tyhjä. Mitä minä kuvittelin? En osaa! Tästä ei tule valmista!

Välillä kaikki tuntuu lapsellisen helpolta.

Tyyni ja myräkkä vuorottelevat, epäusko ja huoleton itsevarmuus vaihtavat lennossa kapteenin ja kansipojan roolia.

Minulla on yksi elämä ja siinä monta tapaa olla olemassa.

Olen äiti ja vaimo. Olen ystävä. Olen kirjoittaja.

Olen olemassa ja hengitän tätä yhtä elämää, jossa olemassaoloni muodot sekoittuvat pirtelöksi ja aamuteeksi. Coctailiksi. Pitkäksi piimäksi ja pirskahtelevaksi kuohuviiniksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti